perjantai 4. elokuuta 2017

Kyl mäki olisin mun kaa


Käytiin eilen pitkästä aikaa treenaamassa ihan oikeaa tokoa. Ei tosiaan olla leirin jälkeen muuta kuin viillelty ranteita auki kierron kanssa olkkarin matolla. Kerran. Oli niin vaikeaa, että ajattelin luopua koko harrastuksesta. Ei kai. Nevö! Ei mutta mä oon kyllä taas vaipunut siihen koko viime vuoden kestäneeseen ei-oo-tavoitetta-ei-tarvi-siis-tehdä-mitään-olotilaan. Se autuas olotila, jolloin voi treenata just sitä mitä haluaa just niin harvoin kuin vaan mitenkään kehtaa. Mutta eilen kun kokoonnuttiin porukalla Kaarinan Kesämäen kentälle, ja olin sen verran ajoissa, että kerkesin lämpätä koirat, hakea kahvia siitä söpöstä kioskista, juoda sen kahvin, olevinaan treenata Luumun ja vaan fiilistellä nostalgisia treenimietteitä - muistin taas miten hauskaa tää kaikki voi olla. Ja kun sen ei tosiaan tarvi olla mitään sen kummallisempaa kuin pari kentällemenoa, perusasentoa ja pätkä seuruuta massiivisella leikillä höystettynä. Eihän sen tarvi..?


Me luodaan kaikki itsellemme jonkinlainen kuva siitä millaisia me ollaan treenaajina tai kouluttajina. Mä olen just sellainen, joka innostuu helposti kaikesta uudesta ja on aina valmis kokeilemaan hullujakin juttuja. Mieleenpainuvimmissa treeneissä on tehty just jotain miljoonan kapulan tunnaria tai hauskoja temppuratoja. Tai vaikka sitä tunnarikapuloista väsättyä ruutua. Ikimuistoisia on myös ne syvällisten keskustelujen treenit, on ne talkit sit käyty koirien tai treenikavereiden kanssa. Nauraa on saanut ihan vatsa jumissa, eikä tietysti kyyneleiltäkään olla vältytty. Kaikki tämä kokeileminen on kuitenkin luonut mun päähän sellaisen pikkasen valheellisen kuvan siitä, kuinka taitava sitä onkaan. Tai siis ei ole. Sitä rakentaa väkisinkin itselleen kaikenlaisia odotuksia taidoista toimia tietynlaisissa tilanteissa. Ja sitä rakentaa odotuksia koiraa kohtaan, eikä sit kuitenkaan omat taidot riitä sen B-suunnitelman miettimiseen etukäteen. Koska koira on koira, ja sillä on joku tuhat ja yksi vaihtoehtoista toimintamallia kaikkiin niihin ohjaajan taidolla etukäteen suunnittelemiin tehtäviin ja odotuksiin.



Mä en tiedä onko just noi odotukset omista taidoista syynä sellaiseen oman itsensä sheimaamiseen, mihin itsekin huomaan sortuvani silloin tällöin. Just siellä Koirakoutsin leirillä mä huomasin sättiväni itseäni ääneen kaikenlaisesta. "Kun toi menee tommoseksi, niin mä menen sit tämmöseksi." "Ja vitsi kun en taas osannut..." Vaikka oppimassahan tässä ollaan itse kukin. Eikö tämän homman suola ole just se, ettei kaikkea tiedä etukäteen kukaan. Mä oon aikaisemminkin puhunut siitä, miten mun on ollut vaikeaa pitää Mooia oikeana harrastuskoirana, koska mä koin pitkään, että mä vaan puuhastelen sen kanssa. Ja puuhasteluhan ei ole oikeaa harrastamista, tietenkään. Mulle jäi se mielentila jotenkin päälle sen kanssa tehdessä, ja vaikka se alkaa teknisesti olla taitavahko joissakin asioissa, mulla on ihan kamala tarve selitellä. Ihmeellistä. Ja mä syyllistyin siihen samaan oikeastaan eilenkin. 


Tehtiin treenien aluksi helppoa paikallamakuuta, jossa jätin nameja tassujen eteen ja kävin välipalkkaamassa. Paikallaolo on nyt meidän treenien kulmakivi, koska siinä on suurin homma ennen kisaamisen aloittamista täällä Suomessa. Mooi on tehnyt paikkista meillä kotona Luumun kanssa vähän, mutta erikseen kyllä ruokakipon kanssa jne. Eli periaatteessa se tunnistaa tehtävän eräänlaisessa toteutusmuodossaan. Sitä on kuitenkin ahdistanut olla liian lähellä muita koiria (ollaan joskus yritetty ottaa jotain vähän turhan kunnianhimoisia ryhmäkuvia...), jolloin sen ensireaktio on väistää. Niinpä mun odotukset paikkiksen suhteen ei olleet suuria. Kunhan saisin sen hetken makaamaan paikallaan (tietty vapautukseen asti) rennossa mielentilassa. Tai ettei se siis ylipäänsä menisi sellaiseen luimuun olotilaan ollenkaan. 


Vielä mitä! Mooihan näytti ihan siltä kuin se olisi joskus ennenkin tehnyt paikkista. Toki se oli reunassa ja välimatkaa vierustoveriin oli tavallista hiukan enemmän. Mutta siellä se pysyi. Avoin ilme naamalla, korvat aktiivisesti höröllä. Pystyin käymään viidessätoista metrissä ihan helposti, ja toisaalta olemaan vähän lähempänä pidemmänkin aikaa. Viimeisen pätkän välipalkan jälkeen se teki ilman nameja tassujen edessä, eikä hämmästynyt, vaikka Kipi vapautettiin siitä ihan vierestä. Huhhuijaa. Kylläpä yllätti. Ja vielä vieraalla kentällä.



Siis positiivinen yllätyshän se oli tietysti, eikä tarkoita että näin sitä vaan paikkis on kohta valmiina. Tietenkään. Mutta jännästi huomasin taas aliarvioineeni Mooia. Ja tunsin huonoa omatuntoa siitä, etten anna sille ollenkaan niin paljon kredittiä kuin mitä se ansaitsisi. Ja miten on ihan musta itsestä kiinni, ettei se ole treenannut enemmän erilaisissa ryhmissä ja sitä kautta olisi paikkiksessakin jo paljon edistyneempi. Ja ja ja... Sitä on vaan vajonnut niin syvälle jonnekin omalle comfortzonelle (joka on oikeasti tosi pieni nykyään!), että treenaaminen vieraammassa porukassa pelottaa sillee melkein jo Kauna-tasolla. (Koulutukset on eri asia, koska siellä voi ihan vapaasti tunnustaa oman tyhmyytensä ja luovuttaa vastuun treenin suunnittelusta sitä työkseen tekevälle.)



Jokaisella on varmasti omat mörkönsä harrastamisen suhteen, ja se kuva itsestä harrastajana on enemmän tai vähemmän sen mukainen millaisena ne treenikaveritkin sua harrastajana tai ylipäänsä ihmisenä pitää. Sitä jää helposti jumiin vanhoihin ongelmiin, omiin tai koiransa. Jos vaikka toimivaa suhdetta koiran kanssa on joutunut rakentamaan useamman vuoden, voi olla vaikeaa nähdä todellisuutta siinä kohtaa, kun ongelmat ovat jo taakse jäänyttä elämää. Historia näkyy meissä kaikissa, mikä on tietysti kehittävää mutta myös meille ihmisille vaikea pala jättää taakseen. Pitää pystyä arvostamaan itseään ohjaajana, koska ei se koirakaan muuten pysty.


Vähän pidemmän intron saattelemana kurkistin noihin leirimuistiinpanoihin, ja voisin sieltä kirjoittaa ylös palan sieltä toisen täältä (omin sanoin, sanatarkkaa oikeellisuutta ei taata jälleen...). Piia Karisen pitämällä luennolla puhuttiin kokonaisuuden rakentamisesta ja osana luentoa käsitetiin myös yhteistyötä, jota tokohan siis kokonaan on. 

Mistä tiedämme, että jokin on koiralle arvokasta? Koira haluaa tehdä asioita, joista se kokee hyötyvänsä. Asioista tulee koiralle arvokkaita, koska se saavuttaa niiden avulla haluamansa. Tähän liittyy latenssin käsite, jolla tarkoitetaan viivettä, jolla koira alkaa suorittaa tehtävää. Jos koira esimerkiksi sivulletulokäskyn kuultuaan kerkiää katsahtaa kerran oikealle ja kerran vasemmalle ennen sivulletuloa, sivulletulo ei ole sille tarpeeksi tärkeää. Latenssi kertoo myös onko koiralla vaikeuksia jonkun asian kanssa. Tehtävän arvon noustessa koiran silmissä koira kehittyy ja päinvastoin.


Hupsista keikkaa, sinne jäi kapula :D
Mut meikäläisen ilme silti :DDD 

Mielenkiintoista on ympäristön ja ohjaajan arvon suhde. Miten arvokas ohjaaja on koiran silmissä ympäristöön nähden? Säännöt ja kriteerit luovat koiralle turvallisuudentunteen. Jos ohjaajan kriteeri heiluu, koira tulee epävarmaksi - sen turvallisuus järkkyy. Ohjaaja voi pitää kriteerinään ihan mitä tahansa, mutta koiran näkökulmasta kriteeri on se mistä palkataan. Ohjaajan arvoon liittyen tärkeää on, että koiralla on valinnan mahdollisuus. Se luo eräänlaista hallinnan tunnetta. Koiran voi antaa valita esimerkiksi lelukasasta mieleisensä > koira pystyy vaikuttamaan. Koiran pitäisi tehdä ohjaajalle töitä, minkä vuoksi treenin alussa sitouttaminen ohjaajaan (ei pelkästään leluun) on tärkeää. Älä ajattele palkattomuutta sinänsä palkattomuutena, vaan luonnollisena osana jokaista treeniä. Näe se mahdollisuutena sitouttaa koira yhä lujemmin itseesi. Se on aitoa kommunikaatiota koiran kanssa ilman välineitä. Muista, että myös treeniliivi toimii vihjeenä palkasta. Tekeekö koira sinulle hommia, jos sulla ei ole treeniliiviä päällä? (Ajatus, jota pohdiskelin Luumun viimeisten kisojen yhteydessä - halusin kisata ilman liiviä, jotta se olisi ihan aidosti mun kanssa siellä.) 

Joko treenit loppui?
Näiden kesäkuisten treenikuvien takana on Anne, kiitos <3
Kokonaisuusluennolla sivuttiin myös virheitä ja niihin suhtautumista. Niin sanoakseni kuuma peruna koulutusmaailmassa tällä hetkellä. Ohjaajan suhtautuminen virheisiin vaikuttaa koiran kokemukseen. Jos virheeseen reagoidaan vaihtelevasti (eli kriteeri on epävarma; välillä palkataan, välillä ei tai toisinaan olemme pettyneitä, toisinaan tyytyväisiä), koirasta tulee epävarma. Eli mieti kriteeri valmiiksi ja ole johdonmukainen omissa reaktioissasi. Suunnittele myös aina se Plan B. Mieti aina, että jos treeneissä tapahtuu jotain odottamatonta, voitko käyttää tilaisuuden hyväksesi vahvistaaksesi koiran yritteliäisyyttä. Jos koira on aktiivinen ja yritteliäs, mieti voisitko antaa pienen virheen olla ja palkata sen sijaan mielentilasta (ja treenata virheen erikseen kuntoon). Täytyy sanoa, että varmaan vähän turhan herkästi tulee sanottua omille koirille pikkujutuista, mutta sen verran aion itseäni myös kehua, että olen aina palkannut aika herkästi myös siitä asenteesta. Luumun kanssa ollaan menty alusta asti asenne edellä, jopa vähän tekniikan kustannuksella (erityisesti nyt seuruu tulee mieleen...). Mut mitäpä se nyt enää haittaisi tai olisi oikeastaan koskaan haitannut.


Leiriltä tallentui puhelimeen muutama otos.
Kiitos Annelle edeltävien kuvien lisäksi myös häkin lainaamisesta!
Noista meidän koulutussessioista siellä leirillä jäi myös paljon merkintöjä muistikirjaan. Aito kommunikaatio on tavoite, johon ajoittain päästiin hyvinkin. Ollaan aidosti ilahtuneita onnistumisista, mutta nöyrrytään myös epäonnistumisten edessä. Jos koira tekee virheen, mieti miten voit muuttaa tehtävää, jotta se suoriutuu. Näe ympäristössä ne asiat, jotka koiraa kiehtovat, ja käytä niitä vahvisteina. Häiriöt eivät voi olla uhkia. Emme voi sanoa koiralle mitä se saa ja mitä se ei saa pelätä. Anna koiran tutustua ympäristöön. Häiriöt ovat lähes aina skaalattavissa. 

Älä houkuttele. Koiraa ei voi anella töihin. Jos houkutellaan ja sitten palkataan, vahvistetaan koiran passiivisuutta. Jos haluat koiran olevan keskittyneempi, ole itsekin keskittyneempi. Pyri ajattelemaan, että hyvä juttu, että tämä (jokin ongelma/haaste) tuli nyt esille. Älä jää kiinni ärsyyntyneisyyteen (jos koira vaikka menee häiriöön) siitä, että et pystynytkään tekemään alkuperäisen treenisuunnitelman mukaan. Älä myöskään päätä etukäteen koska palkkaat, vaan tee se juuri silloin, kun koira esittää sellaista, jota haluat lisää.


Tiedättekö kun joskus yrittää ottaa täydellisen selffien? 
Joka ei oo niinku tällänen.
Vaan tällanen. 

Erityisen tyytyväinen olin Mooin yritteliäisyyden ja jaksamisen lisäksi siitä,
miten vaivatonta ja helppoa sen irti pitäminen kentällä oli.
Sitä ei kiinnostanut mennä muiden luokse,
vaan se oli aktiivinen mua kohtaan. 

Tämä oli joku Jalosen vasemmalle kääntymisen treeni. Päkiöillä leijuttiin vain menemään :D
Mietin myös ihan eilisen treeninkin jälkimainingeissa, että pitäisi enemmän keskittyä myös niihin omiin vahvuuksiin. Koirilla on omansa, mutta niin on meillä ohjaajillakin. Mä oon aina ollut tosi hyvä nostattamaan mielentilaa ja paukuttelemaan henkseleitä. Me mennään treenaamaan suurella sydämellä ja kovalla metelillä. Asenne ratkaisee, eikä anneta pikkujuttujen hämätä. Pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä että ylipäänsä voi harrastaa. Kiitollisuudesta iloon ja onnellisuuteen. Tämmöinen itsensä epäileminen ja selittely on mulle noin muussakin elämässä kovin vierasta, minkä takia varmaan olenkin niin polvillani näiden tunteiden kanssa. Leirillä lämmitti erityisesti mieltä, kun meidän ryhmän mukana kulkenut kuunteluoppilas kertoi toisen päivän treenien aikana, miten mun ja Mooin tekemistä on niin ihanaa seurata, kun mulla on koko ajan niin iloinen ja hymyileväinen ilme. Että miten mun koiran on varmasti ihanaa treenata mun kanssa tokoa. No kidding. En juksaa. Näillä sanoilla. On varmasti ihanaa treenata mun kanssa. Että jos mulla käy vielä mielessä vaipua mieleltäni jonnekin manalan maille, ei tarvi muuta kuin muistella tätä palautetta ja lähteä äkkiä uudestaan henkselikaupoille.

Koska täältä pääsee poooois? 




Mökkielämä Annen luksushuvilalla Urjalassa maistui.
Niin hyvin, että maltettiin koko viikonlopun aikana nukkua jopa 7 tuntia yhteensä. 

Mooilla oli vaikeuksia pysytellä trampoliinin ulkopuolella... 

Uus hitti oli tää jääsalaatti. 
Pikainen myöhäisen yön jälkiruoka! 
Kotimatkalla Mooia nukutti <3
Eilisissä treeneissä.
Luumu taitaa arvata missä ollaan ja mitä tekemässä. 

Ihan luksusta.
Kahvia ja laukku täynnä hiekkaisia tassunjälkiä.



2 kommenttia:

  1. "Sitä jää helposti jumiin vanhoihin ongelmiin, omiin tai koiransa." Tää on niin totta! Se on niin paljon helpompi tosiaan nähdä ne omat heikoudet kuin miettiä niitä asioita missä on oikeasti onnistunutkin... Aina puhutaan että pitäisi osata arvostaa koiraansa, mutta se oman itsensä arvostaminen on niin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla perisuomalainen ongelma, mitäs me luonteellemme mahdetaan :) Tätä voisi varmaan työstää kyllä vaikka siten, että samalla kun kirjoittaa treenipäiväkirjaa muutenkin, kirjaa ylös joka treenistä jonkun kohdan missä oli itse erityisen hyvä :D

      Poista

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.