sunnuntai 9. elokuuta 2015

Mitä toko on?

Ollaan nyt pari kertaa pidetty Luumun kanssa tokon alkeiskurssia staffeille. Tai ensimmäinen kerta oli alkupalaveri, johon nelijalkaisilta oli vielä pääsy evätty. Olen ihan hirveän innoissani suunnitellut tätä kurssia enemmän tai vähemmän jo alkuvuodesta lähtien, ja olikin ihan huippua saada kurssille jopa kaksi viiden innokkaan staffikoirakon ryhmää! Mahtavuutta, että laji ja yhdessä harrastaminen kiinnostaa näin paljon. Suunnittelin kurssia paljolti oman huiman kokemukseni pohjalta (tietysti, kenenkä muunkaan?), ja lähinnä siltä kantilta, millaista tietoa itse olisin kaivannut silloin Muumelon kanssa ensiaskeleita tokon pitkällä ja kimurantilla polulla haparoidessamme. Vaikka pikkukurssimme on teknisesti teemoitettu alokasluokan liikkeiden mukaan, minusta oli kamalan tärkeää puhua myös ja erityisesti niistä abstraktimmeista asioista: yhteistyöstä, mielentilasta ja vireensäätelystä. Eli niistä tekniikkaakin tärkeämmistä asioista, jotka tekevät tokosta lajiaan suuremman intohimon.

Suunnittelinkin alkupalaverin sisältöä pitkään ja hartaasti, joten ajattelin käydä näitä kultajyväsiä myös täällä blogin puolella läpi ennen kuin ne hukkuvat äks-failsseihin, eli paperinkeräykseen. Kuten painotin kurssillakin, kerron nytkin että en todellakaan ole keksinyt näitä juttuja itse, vaan kokonaiskuva on muodostunut lukuisten huipputokoihmisten koulutuksista, treenikavereiden kanssa pyöritellyistä ideologioista sekä tuhansista treenitunneista herra Muun kanssa. Tässä kun jäin pohtimaan, ollaan viimeisen vuoden aikana hiottu taitojamme noin muutamia mainitakseni Oili Huotarin, Jessica Svanljungin, Marko Vuorenmaan, Riitta Korrin ja Sari Kärnän taitavissa käsissä, ja edellisten lisäksi olen päässyt kuuntelemaan Christa Enqvist-Pukkilan, Pekka Korrin, Juha Korrin, Nina Mantereen, Jari Kantoluodon, Vappu Alatalon ja Lentsu Välimäen oppeja. Tarkoitus ei ole pöyhkeillä (noo ehkä vähän), vaan kertoa kuinka mielettömästi olen päässyt oppimaan taitavilta, ja myös kuinka mielelläni jaan tätä tietoa nyt eteenpäin - omilla lajiharrastajan kokemuksillani siivilöitynä tosin.

Nanin viime kesänä ottamia tokokuvia meistä.
Lähinnä kai tokon kurssimuotoisissa koulutuksissa olen aina vähän jäänyt kaipaamaan sitä tunnepuolta. Aina keskitytään kamalasti tekniikkaan, ja siihen miten se ja se temppu opetetaan. Enemmän olisin pikkuLuumun kanssa tarvinnut apua oikean mielentilan löytämisessä ja vireensäätelyssä. Meni kauan aikaa, ennen kuin oikeasti kuulin, että yhteistyölläkin on joku (tosi ISO!) merkitys tokon harrastamisessa ja etenkin kilpailemisessa. Paljon ollaan opittu pienen elosalaman kanssa kantapään kautta, mutta onneksi ollaan molemmat aika nopeita oppilaita. Tässä siis mitä minun mielestäni toko sen teknisen osaamisen lisäksi on. Ei yhtä ilman toista, sillä vaikka koira olisi teknisesti kuinka hyvä, ilman yhteistyötä, motivaatiota ja oikeaa mielentilaa on vaikeaa päästä lähtöruutua pidemmälle.

Mielestäni toko poikkeaa muista koiraharrastuslajeista nimenomaan mielentilan vuoksi. Tokoa voi toki höntsäillä ihan samaan tapaan kuin rallytokoakin, mutta (lajista sinänsä oikein mitään ymmärtämättä) toko on kuitenkin kilpatasolla sen työmotivaation kestävyyden vuoksi ihan omaa luokkaansa. Erikoisvoittajaluokassa yksilösuoritus liikkeet putkeen vedettynä voi kestää jopa lähemmäs 15 minuuttia, minkä aikana koiraa ei voi palkata muuten kuin liikkeiden välissä sosiaalisesti. Koiran on ensinnäkin haluttava tehdä tokoa, ja koiralla on oltava ohjaajaan niin hyvä suhde, että se saa yhteistyön kantamaan koko suorituksen läpi. Ohjaaja ei ole tokossa suunnannäyttäjä tai jarru (noo, voi tosin olla niitäkin), kuten agilityssä, vaan ohjaaja sekä suhteesta voimaa saava yhteistyö ovat se kantava voima, jolla koira selviää pitkästä suorituksesta ja vielä innokkaasti. Vaikka ulkopuolisesta saattaa näyttää, että toko on sarja jäykästi käskystä suoritettuja liikkeitä, taustalla on kuukausien, vuosien ja tuhansien harjoitustuntien tehty työ teknisessä osaamisessa ja työmotivaation rakentamisessa. Vireensäätely on tärkeä taito, sillä yhteen suoritukseen voi sisältyä sekä vauhtia että keskittymistä vaativia liikkeitä. Meidän pitää ensin säädellä koiran virettä liikkeitä opettaessamme, jotta koira myöhemmin oppii itse säätelemään omaa virettään ja vaihtamaan sitä kokonaissuorituksessa kenties useampaankin kertaan edestakaisin ja kaikkea siltä väliltä. Kokeessa voi olla liikejärjestyksenä vaikkapa hyppynouto, kauko-ohjaus, ruutu ja tunnari, jolloin koira joutuu sahaamaan vireen kummallakin äärilaidalla edestakaisin liikkeestä toiseen.


Mielentila, asenne, työmoraalin rakentaminen ja ilme liittyvät kaikki tiiviisti toisiinsa, ja kaikki juontavat juurensa motivointiin. Mielentila ja vire ovat kenties pitkälti samoja asioita - ehkä mielentila on käsitteenä laajempi kuin vire. Paljon puhutaan kuitenkin vireenhallinnasta, vireensäätelystä ja matala- tai korkeavireisistä koirista. Samalla tavalla voitaisiin mielestäni puhua oikean mielentilan valinnasta, säätelystä ja hallinnasta. Meillä oli Luumun kanssa onni matkassa, kun päästiin alusta asti treenaamaan Hannan kanssa, jonka mielestä tokon pitää ensisijaisesti olla HAUSKAA! Niinpä me jätettiin kaikki tekninen moneksi kuukaudeksi hyllylle odottamaan (Luumu teki peruasentoakin varmaan ekan kerran puolivuotiaana), ja leikittiin vaan hurjina kaikkialla. Totta kai me tehtiin hetsattuja luoksetuloja ja itse asiassa onhan Luumu tehnyt ihan pienestä asti paikkamakuun alkeitakin milloin missäkin. Mentiin kuitenkin aina hauskuus ja sitä myötä asenne edellä tokon tekemiseen, ja se on ollut näin jälkikäteen ajateltuna paras saamammme ohje ikinä. 


Koiralle pitää muodostua sellainen kuva tokosta, että se on kivaa. Kun ajetaan treenikentän laidalle, koiran pitää olla innoissaan, että jes taas me tultiin tänne! Miten se vaan tehdään? Pitää löytää koiralle mieluisin tapa palkata, ja pidetään yhdessä hauskaa. Paras tilanne on, jos koira on sekä perso nameille että tykkää leikkiä. Sekä leikkiä että namipersoutta pystyy kyllä kehittämään, ja toisellakin tulee toimeen. Alusta asti pitäisi kuitenkin muistaa pitää palkkauksessa ja leikissä se sosiaalinen aspekti mukana - eli kehutaan sitä koiraa ja samaistutaan sen riemuntunteeseen. Eli ei vaan mykkinä syötellä nameja tai roikuta lelun päässä, vaan halutusta mielentilasta riippuen namien kanssa kehutaan rauhoittavasti tai innokkaammin ja leluleikeissä oikeasti ollaan sataprosenttisesti koiran kanssa läsnä. Koirat ovat siinä suhteessa kuin lapsia - ei juurikaan tarvita mitään näyttelylahjoja, ne kun saa täysillä innostumaan asiasta kuin asiasta. Ja kun sitä huomaa, että yhteinen leikki on koiralle tärkeää, siitä tulee yhtä tärkeää myös itselle. Leikkiessä voi härnätä, päästää rallattelemaan, kehua, äristä ja öristä takaisin, vähän läimiä kädellä koiran kroppaa. Ainakin staffin näkökulmasta voin sanoa, että mitä fyysisempää, sen hauskempaa. Tosin jossain kohtaa leikkiäkin on syytä rauhoittaa, jos meinaa käsi joutua kitaan kyynärpäätä myöten ;) Omien äänensävyjen kirjo pitää muistaa myös muussakin palkkaamisessa. Voi olla rauhallinen se on hyvä - joka saattaa tarkoittaa myös hyvä juttu, vielä jatketaan vähän, tai voi olla riemukas jessuperrrr, joka yleensä johtaa työn (hetkelliseen) päättymiseen ja mahdolliseen lelupalkkaan. Omaa rääväsuisuutta on myös syytä harjoittaa, sillä ainakin alkutaipaleella on paljon kyse myös kehtaamisesta. Etenkin vieraiden ihmisten paikallaollessa voi tuntua hyvän sosiaalisen käytöksen vastaiselta yhtäkkiä revetä hulluna riehumaan ja ehkä jopa vähän kiroilemaan riemusta. Se on vaan juttu, joka kehittyy harrastuksen edetessä, ja kohta sitä huomaa ettei ole minkäänlaisia rajoja enää.


Namipalkalla tehdään siis tekniikkaa, ja sillä saa pidettyä koiran mielentilan suhteellisen rauhallisena. Namipalkalla saa myös helposti ja nopeaan tahtiin monta toistoa, kun lelun kanssa revitellessä menee aina se hetki. Liikkeet kannattaakin opettaa alkuun namilla, ja sitten lelulla liimataan siihen päälle se asenne, eli nostetaan koiran virettä. Esimerkiksi jos harjoitellaan alokasluokan suoraa luoksetuloa, alun jättötilanne ja lopun perusasento hinkataan hyvin pitkälle namilla, mutta vauhti ja asenne tehdään lelulla. Toki joku koira voi olla jo sen verran namin peräänkin, että pelkkä ajatus makupalasta saa laukan rullaamaan, mutta pääsääntöisesti ajattelisin, että vauhti tulee lelupalkasta. Ja totta kai koira pitää välillä teknisessäkin treenissä yllättää yhtäkkisellä lelupalkalla - jotta sillä olisi sellainen olo, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa supersiistiä! Palkan laadulla ja omalla mielentilalla pystyy vaikuttamaan koiran mielentilaan eli vireeseen ja näin säätelemään sitä. Oikean mielentilan löytäminen ja erilaisten mielentilojen välillä vaihteleminen on varmasti ikuista tasapainoilua, jossa on aina pientä hienosäädön varaa. Itse pyrin Luumun kanssa tällä hetkellä siihen, että se on kaikissa liikkeissä korkeassa vireessä, mutta samaan aikaan keskittynyt ja tarkka. Ollaan kuitenkin tehty meidän pohjatyöt tunnollisesti, ja tunnarissakin vaalittiin haudanvakavuutta ja lähes flegmaattista mielentilaa toista vuotta. Ehkä ainakin turbomoottorilla varustetulle koiralle vireen nostaminen ei olekaan välttämättä homma eikä mikään, mutta valmiiksi korkeaa (tiettyyn liikkeeseen yhdistynyttä) virettä on hankalampaa lähteä laskemaan. 


Tokossa ei ehkä missään muussa asiassa voi mennä niin pahasti pieleen kuin mielentilajutuissa, sillä "väärin" tehtyä tekniikkaa pystyy varmasti hamaan loppuun asti korjaamaan. Jos koiralle on kuitenkin muodostunut johonkin liikkeeseen epäsopiva mielentila - saati koko tokon harrastamiseen - on mielentilan korjaaminen vaikeaa ellei jopa lähes mahdotonta. Erityisen tarkkana ainakin staffin tyylisen energiapommin kanssa saa olla paikalla makaamisen, tunnistusnoudon ja kauko-ohjauksen opettamisessa. Kaasua kun on usein liikaa eikä jarrua senkään vertaa. 

Mistä sitä sitten tietää uusia liikkeitä opettaessa, että millainen mielentila koiralla sitä suorittaessa pitäisi olla? Aina sanotaan muutenkin, että mieti miltä haluat sen tekemisen näyttävän siinä kohtaa, kun opetat koiraa. Musta oli ainakin alkuun vaikeaa ajatella tuollaisia asioita, kun eihän sitä aloitteleva tokoilija tiedä miltä se tekeminen edes voi näyttää. Kannattaakin käydä katsomassa tokokokeita ja änkeä itsensä kaikkiin mahdollisiin treeniporukoihin, niin näkee hyvin erilaisia tapoja harrastaa tokoa. Tokoa voi varmasti harrastaa ja kouluttaa ihan yhtä monella tavalla kuin meitä on harrastajiakin. Se oma tapa tehdä kehittyy harrastuksen edetessä, ja muilta voi oppia hyviä esimerkkejä ja myös niitä huonoja - näin en ainakaan halua meidän tokoa tehdä. 


Treenit eivät ole mikään vakio, eli treenit suunnitellaan ja toteutetaan koiran mukaan. Jos koiralla on turboa moottorissa, korkeutta vireessä ja paukkuja hihassa, eli koira on kuuma, se kannattaa purkaa fyysisesti ennen keskittymistä edellyttävien juttujen vaatimista. Tällaisen koiran kannattaa myös antaa tehdä paljon, jotta se on oikeasti vähän puhki treenien loputtua. Vähän diisselimmän kaverin kanssa pitää motivaatiosta pitää erityisen hyvää huolta, ja treenit tulee lopettaa hyvissä ajoin ennen kuin koira kyllästyy. Niin että koiralle jää sellainen tunne, että vielä olisin halunnut vähän aikaa tehdä. Treenien kesto ei ole siis mikään itseisarvo, ja treenikerta kannattaa paloitella koiran motivaatio- ja viretasoa vastaaviin palasiin. Kaikki koirat eivät myöskään ole yhtä toistokestäviä. Toisen kanssa voidaan hinkata samaa parin sentin vinoa perusasentoa vaikka vartin, kun toinen taas haistattaa jo viidennen toiston kohdalla pitkät. Oman koiran toistokestävyys on asia, joka on hyvä panna merkille - ja hyväksyä se tai yrittää erilaisen motivoinnin ja kenties vireensäätelyn kautta vaikuttaa siihen edesauttavasti. 


Myös tokon harrastamisessa pitäisi tietyllä tavalla olla kellokortti, mikä tarkoittaa, että työajalla ollaan täysillä töissä. Koiran vapaa-aika pitäisi olla selkeästi merkitty asia - eli koiran on tiedettävä milloin siltä edellytetään herpaantumatonta huomiota ja milloin se saa olla rennommin (eli vapaa-ajalla). Koiralle kerrotaan, kun työt alkavat, ja silloin koirakon kumpikin osapuoli on sataprosenttisesti sitoutunut keskittymään vain toinen toisiinsa. Tämä on ohjaajankin syytä muistaa esimerkiksi palkkaustilanteessa (älä ulkoista itseäsi antamalla koiran aina rallatella yksinään palkan kanssa) ja treenikaverin neuvoja kuunnellessa (vasta kun koira on laitettu vapaa-ajalle!).

Töiden alkamiseen voi luoda jonkinlaisen rutiinin, eli joku tietty toimintakaavio, jonka koira oppii merkitsevän työnteon alkua. Meillä se on semmoinen melko nostattava "mennäänkö yhdessä hommeleihin, Muumun kanssa yhdessä hommeleihin" -juttu, mutta tähän on helppo yhdistää myös "jäykän ohjaajan leikki". Kisoissa omituinen ja jäykkä ohjaaja onkin kiva ja positiivinen asia, sillä sitä ollaan treenattu erilaisten jännitettä luovien leikkien avulla. Jännite on muutenkin minusta mielenkiintoinen ja hauska juttu, koska sitä voi oikeastaan hyödyntää missä vaan. Tämä menee vähän samaan karrikoituun koira onyhtäkuin lapsi -kategoriaan, sillä vitsi miten niiden naamat vaan saa loistamaan silkasta odotuksen innosta ja jännityksestä, kun vähän vetää henkeä sisään ja katsoo/elehtii arvoituksellisesti. 


Kaikki edellä mainittu liittyy olennaisesti yhteistyöhön. Ei ole mitään tarkkaan määriteltyä tietä siihen, kuinka toimiva yhteistyö rakennetaan. Tokossa yhteistyö on aina kahden eriasteisesti erilaisen yksilön välille rakentunut suhde ja se kuinka se käytännön kisatilanteessa näkyy. Yhteistyön rakentamisen määritteleminen on varmaan juuri sen yksilöllisyyden vuoksi vaikeaa, sillä jokainen meistä toimii eri tavalla ihan itsekseenkin, saati suhteessa yksilöllisesti erilaiseen koiraan. Koirahan ei omalle luonteelleen mitään mahda, ja onkin meidän ohjaajien tehtävä saada yhteistyö toimimaan huolimatta siitä, millaisilla ominaisuuksilla koira on varustettu. Pitää aina muistaa olla kiitollinen omasta koirasta, ja yrittää saada sen positiiviset ominaisuudet loistamaan. Oman koiran vertaaminen muihin koiriin ja koiran syyttely siitä ja tuosta luonteenpiirteestä on turhaa eikä vie yhtään ketään yhtään mihinkään. Pitää muistaa, että mikään koira ei syntyessään ole valinnut haluavansa tulla toko-, agility- tai vaikkapa koiratanssikoiraksi. Nämä ovat meidän ohjaajien mielihaluja, joista meidän on motivoinnin keinoin tehtävä intohimo myös koiralle.


Vielä viimeinen silaus tähän tokon syvintä olemusta pohdiskelevaan tekstiin, ja sitten voidaan mennä nukkumaan. Säännöt! Pitää olla myös sääntöjä, sillä ihan aina ei voi olla sata lasissa, reikä päässä pelkästään hauskaa. Jokaisen pitää itse miettiä mikä tokon treenaamisessa on tärkeää, ja millaisia sääntöjä koiran tulee noudattaa treeneissä. Jos koira haistelee maata, voiko se olla sataprosenttisesti mun kanssa töissä? Luumu esimerkiksi ei saa osoittaa minkäänlaista kiinnostusta muita koiria kohtaan. Se ei saa mennä niiden tykö, eikä se saa jäädä katselemaan niitä. Se ei saa jäädä nuuskuttelemaan ilmaa, eikä se saa olla kiinnostunut ihmisistäkään. Etenkin pentuna pidin tästä tiukasti kiinni, sillä no.. eihän näiden pallopäiden kanssa mitään sosiaalistumisongelmia ainakaan ole luvassa. Maan haisteleminen on yksi nollatoleranssiasioistamme, kuten myös kaikenlainen ääntely niin töitä tehdessä kuin häkissä omaa vuoroa odottaessa. Ääntelystä sakotetaan tokossa kovalla kädellä, ja liikkeiden välissä ääntely vaikuttaa myös kokonaisarvosanapisteisiin. Ääntely yleistyy herkästi, jolloin siihen on vielä vaikeampi puuttua. Me ollaan onneksi päästy ääntelyn kanssa helpolla, enkä osaa antaa siihen kovin kattavia neuvoja, sillä olen ymmärtänyt että se on usein vire- ja hermokysymys. Toki myös tapa, ja paha tapa tokossa onkin. Sääntöjä on myös leikkimisessä (ei voi yksinään rallatella), ja pitää muistaa, että koira ei koskaan päätä milloin treenit loppuvat tai milloin on "jotain tylsää" harjoitellessa aika tehdä jotain mielekkäämpää. Sääntöjen kautta tekemisestä tulee koiralle tärkeää.


Siinäpä se oikeastaan mitä pohdiskelin staffikurssimme palaveriin mielentilaan liittyvistä asioista. Puhuin myös palkkaamisesta yleisesti, palkan suunnan merkityksestä ja millaisia palkan suuntia ylipäänsä on olemassa. Kerroin myös tokosta kilpailulajina ja tokon harrastusmahdollisuuksista Turun seudulla. Mainostin myös huippukouluttajia, joilta mekin oppimme olemme saaneet, ja yhdistyksiä, joissa pääsee tekemään ja näkemään koko tämän hienon maailman ruohonjuuritasolta. Ensi viikolla kurssi jatkuu maahanmenon opettelulla (kun tällä viikolla treenattiin perusasentoa (ja seuraamista)), ja parasta on ehdottomasti kaikki innokkaat ohjaajanalut ja nauravat staffinaamat! Ihan kaikkein hienointa on, jos edes joku saa tästä oikein kunnon tokokipinän ja staffeja nähtäisiin vastaisuudessa enemmän kisakentillä. Toko on ihan mieletön matka, jonka varrella oma koira opettaa loputtomasti uusia asioita. Se on kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. Jokainen koira on juuri niin hyvä kuin mitä itse uskoo sen olevan. 




7 kommenttia:

  1. Hyvin oot kiteyttänyt isoja asioita. Teil on varmasti kiva kurssi käynnissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti toimitte koeyleisönä silloin :D Ihan huippukurssi on käynnissä, ja mä suunnittelen jo kaikenlaisia jatkohankkeita!

      Poista
  2. Kiitos viisaista ajatelmista! Koskaan ei voi korostaa liikaa juuri tätä "kaikkeamuuta", mistä tokossa on kyse. Olit saanut hyvin kirjotettua ihmisen ymmärrettävästi ;) mukavaa menoa teillä muutenkin, säännöllisesti käyn lueskelemassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau kiitos :D Tätä kaikkea muuta tulee pohdittua tosi paljon, ja kiva että sain tehtyä hyödykkään tekstin!

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Mäkin olisin aikanaan kaivannut että ois joku osannu mulle kertoa tästä "muusta". Pitäisi kuulua jokaisen alkeiskurssin antiin ehdottomasti! Mullakin oli koira jonka kanssa ois pitäny luoda sitä suhdetta eikä hinkata jotai tyhmiä temppuja mutta enpä minä semmosta osannu ajatellakaan. Elämä on niin paljon helpompaa kun koiralla on kivaa sun kanssa ja sitä kautta ne temput tulee kyllä itsestään. Kiva teksti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D Ja elämä on oikeesti paljon helpompaa, kun se koira haluaa tehdä sun kanssa niitä töitä! Ja onhan sellainen hyvän suhteen pohjalta treenaaminen tietysti itsellekin paljon antoisampaa :)

      Poista

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.