lauantai 3. tammikuuta 2015

Loro Parque

Menneiden vuosien tapaan aion kyllä kirjoittaa katselmuksen kuluneeseen vuoteen tavoitteineen, toteutumisineen ja muine pohdintoineen. Lykkäsi vaan vuoden 2015 kunniaksi melkoisen lentsun, eikä aivokapasiteetti riitä niin kattavaan ja kokonaisvaltaiseen ajatustyöhön. Palataan asiaan heti kun kämppä on siivottu ruttuisista nenäliinoista ja kun suussa vallitseva tunne muistuttaa muutakin kuin limakalvoille liimautunutta elmukelmua. Niin ja olkaa hyvät vaan mielikuvasta. Sairastaminen on niin... sairasta! 

En laittanut silloin meidän joulukuun lomapostiin vielä Puerto de la Cruzissa sijaitsevasta Loro Parque -eläintarhasta kuvia. Ehdottomasti piipahtamisen arvoinen paikka, ja yksi parhaiten hoidetuista eläintarhoista, joissa olen käynyt. Eläintarhat sinänsä  herättävät aika ristiriitaisia tunteita, kun olisihan niiden villieläinten paikka villissä luonnossa, ja miten luonnollista elämää nämä luonnonkappaleet loppujen lopuksi saavat viettää vankeudessa? Kolikon kääntöpuolena nykyisin suuri osa eläintarhojen asukeista on syntynyt vankeudessa, ja se on se elämä jonka ne tietävät, kokevat turvalliseksi. Eläintarhojen avulla voidaan suojella ja säilyttää monia uhanalaisia lajeja, jotka alkavat hävitä luontaisista elinympäristöistään salametsästyksen ja muun ihmisen toiminnan vuoksi. Että ehkä voisin eläintarhoissa kävijänä kallistua kuitenkin niiden puolelle - sillä ehdolla, että eläinten olot tarhassa ovat mahdollisimman luonnonmukaiset ja lajien säilymiseen todella panostetaan. Kuten Loro Parquessa. Monta kertaa tuli aidosti välittävä fiilis, ja etenkin lintuvauvojen hoito niille erikseen suunnitelluissa laitoksissa oli varmasti teknologisesti huippuluokkaa. Onhan Loro Parque saanut alkunsa erilaisista linnuista (loro = papukaija), ja niitä siellä edelleenkin on kaikkein eniten.



Eläintarhassa oli eräänlainen "viidakkokuja", jossa sai kulkea kaikenlaisten lintujen keskellä.
Siis ne olivat siellä ihan vapaana ja touhusivat omiaan.
Jotenkin ihan surrealistista.
Nämäkin olivat siellä ylhäällä telineillä kulkiessamme ihan kosketusetäisyydellä. 

Mahtava pitsi tällä päässä! 
Pieni papukaijan poikanen siellä oppimassa elämään. 
Tässä jo vähän isompia. 
Näillä kahdella oli aika erikoinen rakkaustarina.
Eivät tainneet ymmärtää olevansa eri lajia.
Tosin mitä väliä sillä nyt onkaan.
Oltiin justiin edellisenä iltana katsottu hotellihuoneessa koneelta Happy Feet II, ja saatiin elokuvalle jatkoa heti seuraavana päivänä. Ihan oli samannäköisiä otuksia Loro Parquen pingvinaariossa, ja sielläkin oli pingviinivauvoille omat hautomonsa. Erikoista puistossa oli, että kaikki oli jotenkin todella läpinäkyvää. Eläinlääkäreiden leikkaussaleihinkin oli lasiseinät, ja kaikki tapahtui jotenkin koko ajan näkösällä. 

Pingviinit nauttivat selvästi katosta satavasta lumesta.
Pyörivät ja tanssivat siinä, ihan kuin elokuvassa! 
Tällä kaverilla oli bikinit omasta takaa. 
Pingviinivauva
Lunnit olivat aika veikeännäköisiä otuksia.
Uutena nähtävyytenä puistoon oli rakennettu meduusatalo. Siellä oli pyöreissä lasitankeissa erilaisia taianomaisia rihmoja, meduusoja ilmeisesti. Ja täälläkin kasvatettiin niitä, ja meduusoja pystyi näkemään niiden eri kasvuvaiheissa. (Mikä on meduusan elämäntehtävä..? Mitä se niinku edes tekee sillee..?)


Muutama meduusa siellä kasvamassa
Eläimiä on erilaisten lintujen lisäksi kerääntynyt puistoon lukuisia. Vaikka oli tiikeriä ja leopardia, kaikkein viihdyttävimmiksi osoittautuivat kuitenkin isot marsunnäköiset eläimet, jotka pitkien päiväunien jälkeen pulahtivat kalalammikkoon uimaan ja seurasivat meidän ihmisten puuhia lasin läpi kiinnostuneina. 

(Ei, tässä kuvassa ei ole eläintä missään piilossa.)
Tällä kaverilla oli aika filosofinen ote elämään.
Tai sitten hän oli masentunut. 
Löysin taas yksityiskohtaista kuvattavaa eräänkin kukkaistutuksen reunasta. 
Nelisormimagnusti.
Ihan uskomaton tyyppi! Viereisellä tontilla remontoitiin, ja tämä kaveri seurasi tässä
rauhallisesti mutta tarkkaavaisesti remonttimiesten puuhia.
Muut magnustit keskittyivät kaivamaan koloja ja jahtaamaan toisiaan.
Ihana. 
Aikast letkeää menoa. 
Tässä kuvassa ON eläin. Mikä se on? 
Leopardit (jaguaarit..?) tarjosivat yleisölle ohjelmaa.
(Tosin toinen taisi olla aktiviteetista enemmän innoissaan kuin toinen.)
Komea eläin, mutta jotain pakko-oireisuutta oli kyllä havaittavissa...

Hanna jos luet, niin tämä kuva on omistettu sulle <3 
Nämä ihanuudet elivät muurahaiskarhujen kanssa samassa "aitauksessa",
ja pulahtelivat välillä kalalampeen tarkkailemaan heitä ihailevia ihmisiä.
Ihan tuli lapsuuden lemmikkimarsut mieleen,
tosin nämä olivat paksun labradorinnoutajan kokoisia.
Jotenkin mä oon aina vähän pelännyt apinoita, enkä ole ikinä ymmärtänyt mitä suloista simpansseissa on
(vaikka Sara Gruenin bonoboista kertova Ape House oli silmätavaava lukukokemus kyllä!).
Tai siis ennen tätä! Sain ikuistettua näiden herttaista perhe-elämää kameran pitkällä putkella,
ja siis huooh. On ne kyllä niin ihmismäisiä.
Ja toisaalta se saa taas miettimään kaiken järjekkyyttä ja järjettömyyttä,
luonnon luomakuntaa, maailman (ja ihmisen) kataluutta.
Jätetään nyt kuitenkin eettiset pohdinnat ihmisen kyseenalaisesta moraalista vähemmälle (jokapäiväisessä arkielämässämmekin on ihan tarpeeksi aiheita siihen (karjan tehokasvatus ja lemmikkieläinten jalostus ihan vain pari mainitakseni)). Loro Parquessa oli myös mahtavia esityksiä! Delfiinit olivat kauniita ja älykkäitä, ja niiden kouluttajan työpäivä aiheuttaa näin äkkiseltään ajateltuna melkoisia kateuden puuskia. Mikä työ, oikeesti! Ihan mieletöntä. Kuitenkin miekkavalaiden hauska, joskaan ei ihan niin elegantti esitys aiheutti eniten brainstormingia omissa koulutuskäsityksissäni ja pohdinnoissa henkilökohtaisista henkisistä esteistä olla täyttämättä omaa potentiaaliaan sataprosenttisesti. Voiton veivät kuitenkin jälleen kerran merileijonat uskomattoman humoristisella show'llaan. Ihan käsittämätöntä mikä työ on kaikkien noiden esitysten takana! 

Jotenkin oli säädöt koko ajan ihan pielessä,
ja kameran näytöllä suht kivat kuvat näyttivät sittenkin palaneilta tietokoneella... 




Olipa rohkea pikkutyttö, kun uskalsi delfiinin kuljettamaan venekyytiin ja lopuksi vielä antamaan suukon!
(Ja rohkeat vanhemmat ennen kaikkea...) 

Merileijonashow'ssa eniten mietitytti miten loppuun asti hiottuja ne liikkeet olivat. Ja nimenomaan sen mielekkyyden osalta. Ne oikeasti näyttivät ne merileijonat siltä, että ne haluavat tehdä tätä, ja että niillä on koko ajan hauskaa ja jopa pilke silmäkulmassa. Mutta totta kai sekin on harjoiteltu juttu. Se on osa show'ta, että ne näyttää työhön halukkailta. Ja ihan samalla tavalla se on tokossakin harjoiteltu juttu. Kai se on vire nimeltään se asia. Tai mielentila. Onko se sama juttu? 

Entä miten ne viritellään ne merileijonat? Miten niille kerrotaan, että seuraavaksi tehdään se temppu, missä sinä uit kierroksen ja samalla vilkutat oikealla räpylällä (?) yleisölle, kun te muut istutte siinä paikoillanne? Viritelläänkö ne samalla tavalla kuin koiratkin. Ymmärtävätkö ne pienenpienestä eleestä, vaikka pään silutuksesta, mitä seuraavaksi tapahtuu? Kuulevatko ne ylipäänsä? Sanotaanko niille, että nyt tehdään sejase juttu. Vai tarvitseeko niiden ylipäänsä tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, jos itse käskysana/merkki on niillä satojen, jopa tuhansien harjoitusten myötä mennyt selkärankaan? (Onko niillä selkäranka? No taitaa olla...) 

Sama juttu se on kai koiran kanssa. Kai me viritellään niitä ja kerrotaan niille mitä seuraavaksi tapahtuu, jotta ne olisivat paremmin mukana siinä hommassa. Mutta ei se virittely aina hyväksikään ole. Jos on sellainen helposti leipääntyvä tyyppi, joka haluaa aina olla ekana tietämässä mitä tehdään, niin sille on välillä parempikin, ettei se aina tiedä. Pitää sen vähän varpaillaan, että älä luule, kohta tapahtuukin jotain mitä et osannut odottaa. Niinkuin vaikka jäävien kanssa meillä. Luumu tietää, että seuraamisesta ei saa palkkaa, jos olen sanonut sille, että me tehdään jäävä. Niin ei kai se sitten panostakaan siihen seuraamiseen, kun en ole osannut palkata sitä seuraamisesta jäävällä. Ja sitten jäävästä palkalla. Nyt kun en ole enää kertonut sille, jättökäsky tulee sille yllätyksenä, ja seuruukin on parempaa. Mutta yhteistyön kannalta olisi tietysti parempi, että Luumu tietäisi mitä me tehdään, ja siitä huolimatta tekisi kaikki liikkeen osat sataprosenttisesti täysillä. Ja sitä meidän pitää hioa. Tekemisestä tekemisellä palkkaamista ja palkkaantumista. 

Tällä isolla kaverilla oli paras huumorintaju! 
Täsitargetti! Tätä me ollaan Luumunkin kanssa viime aikoina harjoiteltu.
Meillä sen tempun nimi on nenä

Tommoisesta pötkylästä massasta ei uskoisi tuollaisia akrobaattisia kykyjä! 


Tää oli kaikkein paras! Se leikki kuollutta,
mutta sitten kun noi tassukat laitettiin tohon "kuolleeseen asentoon",
se vaihtoi aina niiden paikkaa tollee vasen tassu päälle.
Ja tietty yleisö nauroi katketakseen. Miten tämäkin opetetaan?
Miten se ketjutetaan tohon koko liikesarjaan, jossa se ensin leikkii kuollutta ja ja ja...
Etenkin miekkavalita katsellessa koin omat koirankoulutusongelmani aika pieninä. Miekkavalaat lukivat selvästi käsimerkkejä ja siitä tiesivät mitä pitää tehdä. Mutta miten nekin palkitaan oikea-aikaisesti, kun se allaskin on jo pienen järven kokoinen? Onko niillä joku palkkasana tai naksu? Kun valas on tehnyt sen jonkun tempun, miten sille kerrotaan, että superolitpataitavapoika..? Välillä ohjaaja heitti kalan sinne altaaseen perään, mutta usein ne valaat tulivat vaan tempun jälkeen hakemaan sen palkan ohjaajalta. 

Eniten jopa lievää häpeää omista kisaamiseen liittyvistä pelkotiloista ja asennevammoista aiheutti miekkavalaiden ohjaajien rohkeus seistä siinä altaan reunalla ja vaan yksinkertaisesti luottaa. Ohjaaja antoi valaalle merkin tehdä joku temppu, mutta kestäähän tuon kokoisella elukalla ensin uida sinne altaan toiseen päähän, tulla sitten jälleen kohti ja suorittaa mikä tahansa se liike olikin, joka piti suorittaa. Mutta siinä se seisoi vaan järkkymättä se ohjaaja satojen katsojien tarkkaavaisen silmän alla luottaen siihen, että 1 600 kiloa ei ole tällä välin keksinyt uida viereiseen "lämmittelyaltaaseen" tai riiustelemaan ketään muuta samassa altaassa olevaa valasneitoa (tai -herraa). Niin että miten se on joskus niin käsittämättömän vaikeaa luottaa siihen omaan parikymmenkiloiseen koiraan, vaikka sitä on tuhansien vuosien ajan jalostettu minun kumppanikseni, ja vaikka oikeasti pystyn lukemaan sitä lähes aina ja kaikkialla kuin avointa kirjaa tai vähintään aikakauslehteä. 

Entä se vire sitten. Mielentila. Halukkuus tehdä töitä? Näilläkin miekkavalailla taisi olla kolme esitystä päivässä joka päivä. Miten niiden positiivista mielentilaa ja työhaluja pidetään yllä? Entä jos joku ei vaan halua jonakin kertana lähteä yhdessä hommeleihin? Kuinka tämmöinen mörssäri saadaan toimimaan sataprosenttisesti joka ikinen kerta? Miten se tekeminen voi olla niin palkitsevaa, että se tekee halutut asiat aina? Ja se on sentään valas! Ja taas: jos joku saa 1 600 kiloa valasta toimimaan, miten se voi olla niin hankalaa yhden pirun koiran kanssa? Vähän perspektiiviä. Ei se ookkaan. Me vaan tehdään siitä niin vaikeaa, koska me ollaan liian lähellä. Mutta kun se on mamin pieni kultapuppeli, ja ja ja... Ylianalysointi ei ainakaan vie kauhean pitkälle. Analysointi on asia erikseen.

Nyt oli pitkä putki huono valinta.
Eihän nää järkäleet meinannu oikein mahtua kuvaan... 
Käsimerkillä. 


Vähän oli erikokoinen palkkakin näillä. 

Awww. Siis mä kuolen miten sööttiä.
Ihan huikea paikka kaikkineen. Onhan Loro Parque saanutkin kaikenlaisia palkintoja vuosien varrella, ja Michael Jacksonkin on piipahtanut siellä vuonna 1993. Kaikille Kanarian-kävijöille ehdoton mustsee, suosittelen!

Mitäs tänne meille sitten... Edelleen tahkotaan Luumun kanssa samoja juttuja kuin ennenkin. Tunnaria tehdään, kaukoja ja naksulla seuraamista. Heh. Kaipa niistä pitäisi tulla joku valmis esitys ensi kesään menessä, ja toivottavasti saan ton mielentilan säilymään sellaisena positiivisena. Kaikkien esityksen osasten kanssa. Ja toivottavasti minäkin uskallan joskus mennä sinne kehään luottamaan siihen koiraan. Sillä pitäähän tiimiläisten luottaa toisiinsa. Ollaan me kaikki se ansaittu.

Luumu oli reissun ajan mamman luona hoidossa. 
Sain joka päivä kuvalähetyksiä, että miten siellä hommat sujuu.
Tässä avataan joulukalenteria. 



Luumu yrittää parhaansa mukaan pysytellä poissa Nallen tieltä. 

Ja tän viimisen kuvan löysinkin ihan omatoimisesti mamman kamerasta.
Tässä kuulemma opetellaan uutta temppua miten murenat siivotaan pöydältä. LOL.


2 kommenttia:

  1. Olen joskus ollut Särkänniemessä katsomassa delfiinien esitystä. On aika huikeita juttuja mitä ne tekee.:) Käsittääkseni naksutinkoulutus on tullut juurikin delfiinien koulutuksesta, niil tais olla pillitysmerkki siinä palkkaamisessa.

    On tää koirankoulutus kyl välillä niin vaikeeta.:D Oikeastaan Elsalle on itse liikkeet aika simppeleitä opettaa, mutta se on niin häiriöherkkä ja keskittymätön kokeissa, että suurimmat töppäykset tulee juurikin, kun neiti ei voi kuunnella virittelysanaa kunnolla. En tiedä pitääkö tällaiselle häiriöherkälle vaan saada jotenkin niin rutiiniksi tuo luokka, miljoona mölliä, että menee jakeluun avon liikkeet? Välillä tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja ottaa rotu mikä ei ole minkäänlainen metsästyskoira.:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyn kyl hyvin hahmottamaan, ettö naksukoulutus olis syntynyt delfiinien koulutuksesta. Noilla valaillakin taisi olla pilli, mutta en oo ihan varma missä tarkoituksessa sitä käytettiin. Saattoihan se merkata vaikka palkkaakin!

      I so feel you! Siis ton kisamaisuuden kanssa kun välillä takkuaa. Eihän noi itse liikkeet välttämättä olekaan se vaikeus, vaan just se miten ne saa toimimaan kaikki liikkeet yhdessä ja omana kokonaisena "esityksenä" kaikista ympäristöstä ja ohjaajan kisajännityksestä syntyvistä häiriötekijöistä huolimatta. Huooh. Kai se on vaan toistoa toiston perään. Ja en kyllä edes uskalla ajatella mten vaikeeta metsäkoiran kanssa on viilata sitä esitystä kasaan. "Helppo" se on tämmöisen kotikoiran kanssa :D

      Poista

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.