lauantai 22. marraskuuta 2014

Never Danced Like This Before

Ihan. Huikeet. Treenit. Tällä. Viikolla! Olin säästellyt Milky Chancen biisin sanoja otsikoksi, jos ja kun joskus hamassa tulevaisuudessa tulee treeneissä sellainen tila, jota flow'ksikin kutsutaan. Enpä olisi uskonut heti saikun jälkeisissä treeneissä saavuttavamme sellaista tilaa, mutta ei sitä oikein muuksikaan voi kutsua. Jotenkin rakastuin Luumuun jälleen kerran uudelleen. Vitsi että se vaan on ihan maailman täydellisin pikkukoira.

Keskiviikkona Vanton tilalla matotreeneissä annoin Luumun juosta lelun kanssa ensin viitisen minuuttia. Se kun on tuommoinen sadanmetrinjuoksija, niin viiden minuutin täysillä juokseminen tyhjää sitä enemmän kuin nostaa virettä. Kun se on vähän jo "etukäteen saanut sitä palkkaa", se pystyy ehkä ajattelemaan treenin aikana jotain muutakin kuin vain sitä aivokapasiteetin täyttävää iki-ihanaa palkkarättiä. Ja niinhän se pystyikin. Olin varautunut karvaihin pettymyksiin ruututreenissä. Ei se kuitenkaan löydä sitä paikkaa, kun ei se viime aikoina ole sitä tajunnut. Miten se nyt keskittyisi senkään vertaa, kun paukkuja on hihassa vaikka lännenelokuvasarjan filmaamiseen? 

Perjantaiaamuna otettiin Instagramiin kuvia... 
...eikä vielä arvattu, että parin tunnin päästä tulisi talvi!
Mutta jumanpliuta se vaan löysi sen paikan. Tein ensin kolme kutsuruutua matkan pidetessä koko ajan. Matkan lisääminen tässä ei ollut kamalan järkevää, kun vauhdin kiihtyessä jarrutusmatkakin piteni. Ei toiminut. Mutta kutsu sinänsä toimii toki aina. Siihen yhdistettynä vielä vähän seisomisen kestosta palkkaamista. Hyvähyvä.

Noin kaksinkertainen määrä näyttöjä kutsujen perään. Luumu aika lähelllä ruutua (pari metriä). Palkka tuli nyt jommaltakummalta avustajalta, ja ei suoraan tennispallolla Luumua päähän (aiheuttaa vaan eteenpäin valumista ja ylöspäin hyppäävää liikettä), vaan ennemmin sinne hiukan ruudun ulkopuolelle takanauhan taakse. Nämä olivat hyviä. Etenkin, kun Elina keksi, että tässä nopeus on valttia, ja sitä saadaan, kun avustaja käy näyttämässä ruudun, ja minä vielä vähän hetsaten lähetän sinne saman tien näytön jälkeen. Ihan törkeen hyvä paikka. (Lähes) joka ikinen kerta. Loppuun vielä leluruutu, jossa lelu oli ruudussa valmiina. Ei voi mennä pieleen.



Toiseen settiin olin suunnitellut Luumulle liikkeidenvälitreeniä. Viimeksi kirjoitinkin parin viikkoa kestäneen tokoloman aikana mieleen hiipineestä ohjaajan identiteettikriisistä. Se alkoi kaiketi siitä, kun loman loppuvaiheessa pyysin Luumulta pihalla jokusen perusasennon, ja kun se oli sen näköinen, että se olisi maailman onnellisin elämänsä loppuun asti, jos se vaan saa tehdä mulle perusasentoja. No mahtavaa, toki, mutta miten tämän fiiliksen saa säilymään sitten kun ne oikeat treenit alkavat?

Siitä kaikesta tuli vähän semmoinen morkkis, että meidän treenaaminen on jo hyvän tovin ollut sellaista nalkuttavaa hinkkaamista. Totta kai Luumulle on pitänyt sanoa asioista, ja nyt kun kesän ja syksyn aikana meillä on ollut treenaamisessa säännöt, pakostihan ne säännöt on jotenkin myös ajettu sisään. Koiran kanssa ei vaan voi jonakin päivänä kirjoittaa kultaisia sääntöjä paperille, ja odottaa, että kumpikin osapuoli siitä lähtien noudattaa niitä. Vaan ne säännöt pitää kertoa, ne pitää selittää, ja ne pitää näyttää. Ja niitä pitäisi noudattaa mustavalkoisesti, aina ja kaikkialla. 

Sääntöjen lisäksi me ollaan syksyllä keskitytty "uusien" liikkeiden opettamiseen. Se on teknistä. Se on piipertämistä. Silloin ei pelata vireellä eikä pohdita ihan niin paljon yhdessä tekemisen hienouksia ja kisaamisen pakahduttavaa riemua. Kaukojumppa on väkisinkin vähän tylsää, mekaanista toistoa toiston perään. Ei siinä kiljuta riemusta ja muista sydämen täyttävistä tunne-elämyksistä, kun yksi vaihto sattuukin välillä menemään just niinko strömssössä. Tai tuskin ne siellä strömssössä mitään kaukoja tekee, ne on ihan hullujen koiranaisten itselleen talvikuukausiksi kehittämää aktiviteettia. Eikä edes kovin mieleistä sellaista... Näinä pimeinä aikoina välillä mietityttää (jälleen) että oliko tässä sittenkään mitään järkeä, ja miksi tätä hommaa ylipäänsä tehdään...

Luumu meni lumesta niin sekaisin, että innostui tästä karahkastakin!
Yleensä se ei ole kamalasti keppien perään. 
Vanhalinnan ystävänpolulla. 

Niin on suhmuraista, ettei edes Linnavuorta näy.
Niin että väkisinkin treenaaminen on ollut "hallitumpaa" ja rauhallisempaa. Mutta mikä omassa toiminnassa on nyt pistänyt ärsyttämään - sellainen jatkuva nalkutus. Luumu tietää ne säännöt jo. Jos se ei toimi niiden mukaan (esimerkiksi nousee käy siihen -käskyn alta tai ei jätä lelua rauhaan kun sille on sanottu, että kiitos tai ei enää), sille pitää tulla siitä joku sanktio. Koska muutenhan se menee siihen, mihin se meillä on viime aikoina mennyt, että Luumu vaan edelleen innostuksissaan rikkoo niitä sääntöjä. Mikä on pahin mitä voi tapahtua? Mami toistaa sen käskyn uudelleen.

Jotenkin tätä kautta ja niiden pihalla naama hangonkeksillä tehtyjen perusasentojen jälkeen halusin sen vaatimisen siirtyvän minun päästä Luumun päähän. Halusin tehdä Luumulle selväksi, että minä pystyn kyllä tekemään tokoa ilman sinuakin, en tarvitse sinua tässä yhtään mihinkään. Jos sinä et tee mitä sinulta pyydetään (sataprosenttisesti juuri siihen annettuun tehtävään keskittyen), sitten sinä et tee ollenkaan. Sinä menet kentän laidalle katsomaan, kun minä teen yksin, ja mietit, että oliskos kivempi sittenkin vaan tehdä mitä pyydetään. 

Muistan eräät treenit Hennan kanssa alkukesästä, kun Luumu jäi pariinkin otteeseen KESKEN SEURUUN haistelemaan maata. Jumaleissön sentään, sehän on niin nounou kuin olla voi, ja Luumu laitettiinkin puuhun kiinni katsomaan, kun Henna liikkuroi seuruukaavion minulle loppuun. Sen jälkeen kun Luumu sai jälleen tulla kokeilemaan seuraamista, ei ole pikkupoika ikinä seurannut niin uskomattomalla intensiteetillä. Tällainen "tekemisen kieltäminen" toimii Luumulla, koska tekeminen on sille se juttu. Eihän tässä mitään järkeä olisikaan, jos se koira tekisi tokoa pelkästään sen palkan eteen, ja itse tekeminen olisi vastenmielistä tai edes hälläväliä. 

Pupujussikat, pupujussikat... 
Ei riemulla rajaa 


Niinpä me alkuviikon matokokokuksessa laadittiin meille toimintasuunnitelma. Luumu tekee liikkeidenvälitreeniä joka treenin päätteeksi. (Ketjutreeniä se on muutenkin tehnyt melkein joka treenissä, nyt jätetään vaan vielä rankemmalla kädellä ne itse liikkeet sieltä pois.) Minulla on harjoiteltu rutiini kaikkeen siihen mitä minä teen ihan kehän reunalla odottelusta sinne liikkeiden välien nyansseihin asti. Luumulla on kaksi vaihtoehtoa. Tehdä täysillä ja saada yllätyslelupalkkaa silloin, kun se tarjoaa parastaan. Tai. Luumu ei tee täysillä, ja se menee käy siihen -käskyllä kentän reunalle katsomaan, kun minä teen hommat yksinäni loppuun. 

Ihan ensimmäiseksi minä harjoittelin sitä liikkeidenvälirutiinia ennen kuin Luumu edes otettiin kentälle. Millainen se palkka on (kovaääninen jes tai vau tai mitä tahansa, sivuille/ylöspäin huitovat kädet, muutama peruutusasekel palkkaamisen ajan), mutta vielä olennaisemmin: MITEN SIITÄ PALKASTA RAUHOITUTAAN? Tämä osoittautui avaimeksi meidän liikkeenväliongelmaan. Luumulle vaan pitää sanoa, että nyt riittää ennen kuin siirrytään seuraavan liikkeen aloituspaikkaan. Niin ja tosiaan se yhdessä siirtyminen (käsky mun kanssa, oma vasen käsi vammasesti siinä lantiolla, näyttää hölmöltä, mutta toimii Luumulle hyvänä merkkinä). Ja sitten perusasentoon hakeutuminen (ei mitään ylimääräisiä käskyjä, puhumattakaan käsi- tai vartaloavuista, sä joko tulet siihen perusasentoon, tai sitten sä et tule, ja sä menet kentän reunalle laulukuoroon.) Ja sitten kerrotaan vielä, että mikä liike tulee seuraavaksi. Luumu tekee rand tai Luumu tekee had tai Luumu tekee keksi.

Olin varautunut jäähyttämään. Olin jopa tehnyt suunnitelmia sen varalle, että jos ja kun se ei sitten pysy siellä käy siihen -käskyn alla siellä jäähypenkillä, että mitä mä sitten teen. Heh. Ei tarvinnut jäähyttää. Ei tarvinnut edes huomauttaa mistään, sillä Luumu oli vaan yksinkertaisesti täydellinen. Ja totta kai se oli täydellinen, sillä minä olin paljon johdonmukaisempi siinä, mitä me tehdään. Me tiedettiin kumpikin koko ajan mitä meidän pitää tehdä ja missä meidän kuuluu olla, sillä minä muistin koko ajan kertoa Luumulle. Minä kerroin sille mikä liike me tehdään (vaikka pätkä seuraamista), minä kerroin sille, että olipa se erityisen supermahtava koira. Sitten minä kerroin sille, että ei enää, nyt riittää riekkuminen. Sitten minä kerroin, että siirrytään mun kanssa seuraavaan paikkaan, ja sitten minä kerroin mitä me seuraavaksi tehdään (vaikka maahanmeno). 






En pidä kuplan tai flow'n kaltaisista muoti-ilmauksista, enkä muuten huikee-adjektiivistakaan. Mutta jotkut asiat vaan on sellaisia, että niitä ei voi kuvata millään muulla sanalla. Ne oli ihan huikeet treenit. Me saavutettiin sen viiden-kuuden "liikkeen" aikana sellainen flow ja kupla, ettei ikinä ole ollut vastaavaa. Nyyh. Ellen olisi ollut niin superriemuissani, olisin voinut vähän tirauttaa onnesta.

Heti seuraavana päivänä DoXXilla tehtiin lähes identtinen treeni. Ruudun lisäksi harjoiteltiin myös lelustoppia, joka itsenään toimi ihan hyvin pari kertaa, mutta ruudun yhteydessä pissi aika pahasti. Luumu saa siis mennä lelulle, mutta se saatetaan pysäyttää juuri ennen (jolloin se saa lelun multa tai saa juosta maassa olevaan leluun). Tosi äkkiä Luumu rupesi tässä ennakoimaan, eikä se lähtenyt oikein ollenkaan sinne lelulle. Tai niin kuin ruudun yhteydessä kävi (lelu oli siellä ruudun takanauhan ulkopuolella), se ei joko ensin lähtenyt ollenkaan, tai sitten sitä ei pysäyttänyt enää mikään. Hmmph. Joko tämä ei vaan toimi meillä, tai sitten pitää enemmän harjoitella sitä, että käksystä mennään (ei ennakoida pysäytystä siten, että ei mennä ollenkaan) ja käskystä myös pysähdytään (vaikka se tennispallo olisi siinä viiksikarvan mitan päässä hampaista). 

Luumu hei mun piti kuvata jotain muuta nytte... 
Jaa mitä? 
No näit tassunjälkiä täs lumessa!
Lelustoppien lisäksi tehtiin kaukoja ja tunnariakin, mutta mikä taas tärkeintä: treenin lopuksi tehtiin samanlainen noin viiden-kuuden lyhyen liikkeen palasen mittainen liikkeidenvälitreeni. Tällä kertaa se tuli videolle. Fiilis oli keskiviikon mukainen. Ihan super! Harmitti vaan, kun en ajoissa huomannut tuota ennen noutoa tapahtuvaa nuuskuttelua, siitä olisi voinut jo huomauttaa. Ja joku muistihäiriö tapahtui tuossa ennen luoksaria, kun en jättänyt maahan vaan istumaan (lisäksi käytin maahanmenossa käsiapua, vaikka ollaan jo siitä päästy...). Mutta se mitä siinä treenattiin, sitä sosiaalista palkkaa ja siitä rauhoittumista, niin ne toimi! Ja voi vitsi että tuntuu jotkut ruutu- tai kaukohaasteet tällä hetkellä tämän riemuvoiton jälkeen mitättömiltä.


Olin ajatellut ottavani sunnuntain Kärnän koulutukseen yhdeksi aihealueeksi meidän kisavireeseen ja keskittymiseen liittyvät haasteet. Nyt ollaan hyvällä tiellä niiden korjaamisessa, ja mielenkiintoista nähdä, mitä keinoja Sari meille ehdottaa. On myös hienoa päästä tekemään liikkeidenvälitreeniä aivan uuteen halliin. Siellä ne ongelmat sitten tulevat esille, jos ovat tullakseen. En odota ihan näin ruusuista menoa meille sinne. Toisaalta vähän kävi tuon täydellisen keskiviikon treenin jälkeen mielessä ajatus, että mitä me nyt sunnuntaina tehdään, kun tämä ongelma saatiin jo korjattua :D Apua, meidän ongelma meni rikki!

Heh. Eiköhän niitä ongelmia mahdu sinne sunnuntaillekin ihan tarpeeksi. Nyt me lähdetäänkin kohta Raumalle tapaamaan Elliä ja Lissua, ja sitten vietetään vielä pienimuotoisia pikkujouluja ennen huomista koulutusta. Paljon on puuhaa taas yhdessä viikonlopussa. Onneksi pian on taas maanantai ;) Nautitaan talvesta niin kauan kuin sitä vielä kestää!

Loppulenkistä kamera alkoi sanoa sopimustaan irti.
Olosuhteet eivät ihan olleet ihanteelliset kuvaamiseen :D 
Mutta jotenkin näissä suhmuraisissa kuvissakin on omanlaisensa tunnelma. 
Joo Luumu kesällä tästä mennään uimaan. Nyt ei mennä. 
Lammasaitauksella katsomassa. Ei ole lampaita enää, ei.


1 kommentti:

  1. Ihana polku, pitää itsekin käydä joskus katsomassa

    VastaaPoista

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.