maanantai 22. huhtikuuta 2013

Pieni sulhaspoika

... tai sitten ei kuitenkaan. Lauantai oli meille suuri ja tärkeä päivä, sillä menimme naimisiin. Siis minä ja Teemu. Minulla ei ole vielä näyttää teille yhtään kuvia, koska ne ovat vielä työn alla, mutta tässä kuitenkin pari otosta loistavista apureista, joita ilman hääaskarteluista ei olisi tullut mitään. Itse hääkuvat lupaan ladata myöhemmin!



Ei maar, kyllä täytyy myöntää, että kiitos kuuluu aivan muille kuin tälle kaksikolle, vaikka parhaansa teki sekin. Hääpäivämme 20. huhtikuuta oli meille aurinkoisuudessaan armollinen. Päivästämme teki ikimuistoisen suuri joukko hyviä ystäviämme sekä sukulaisiamme, ja tunnelma oli kaikin puolin koskettava. Ja ihan itse sanon, sillä tippa oli linssissä aamusta asti ;) Vollottamisesta ei alkuun meinannut ollenkaan tulla loppua, ja tuli sitten kuitenkin. Iloinen päivä se oli. Aika kului vaan aivan liian nopeasti. 

Hääkuvaajamme Nani (!!kyllä!!) kysyi ennen duedatea, että onko Luumu meidän sulhaspoikamme. Ideana aivan mahtava, edes kuvausten ajaksi, mutta riskit pukuni tärveltymiseen olivat kuitenkin liian suuret. Joskus muinoin retkeillessämme pikku-Luumun kanssa Vanhalinnan maisemissa häiden aikaan pelkäsin aina kauhuskenaariota, jossa morsian upeassa valkoisessa mekossaan paistattelee päivää Vanhalinnan kartanon pihalla, ja yhtäkkiä pusikosta juoksee pieni staffi täynnä rakkautta ja kuraisia ajatuksia. En myöskään halunnut näin käyvän silloinkaan, kun itse saan viettää päivää morsmaikkuna. Eli vaikka olisi ollut ihan kuolettavan ihanaa pukea Luumu pieneen staffipojalle räätälöityyn sakettiin, sulhaspoikamme jäi kuitenkin viettämään päivää Nallen kanssa ensin Piikkiöön, sitten meille kotiin muutaman sadan metrin päähän juhlapaikasta. Poitsut pääsivät kuitenkin illan aikana pissalle, kun Jape ja Jimi juhlatamineissaan kävivät äijät ulkoiluttamassa ;) 

Joku voisi kysyä (kenties kysyin sitä itsekin), miksi halusin tieten tahtoen asettaa pääni vadille juuri ennen tähänastisen elämäni tärkeintä päivää. Ihan fiksu kysymys - minussa on kai aina ollut hitunen masokismia ja eräänlaista tahdonkovastiollatosielämänrobinhood-henkeä. Tällä hetkellä tuulimylly-tekstiäni on luettu tasan 700 kertaa, ja luku kasvaa koko ajan, toki hidastuvissa määrin (vrt. tavallisesti kun tekstejäni on luettu kautta aikojen keskimäärin 40-150 kertaa; suurena poikkeuksena Nanin viime kuvauksista kertova teksti: tällä hetkellä 488 kertaa). Peräänkuulutan jälleen sitä keskustelua-keskustelua-keskustelua, sitä tässä herätellään puolin ja toisin. Kevään ja pian kesänkin kynnyksellä mieli on keveä, ja etenkin näin mahtavan viikonlopun ja kauniiden ajatusten saattelemana uskoni positiivisempaan tulevaisuuteen myös tällä saralla on nousussa. Ajatus lausuttaneen kuitenkin mitä suurimmassa määrin potentiaalissa ja konditionaalissa - ja annetaan sen ajan näyttää mitä tuleman pitää. 

Meillä alkoi kaikin puolin tunteikkaan viime viikon jälkeen jälleen normiarki. Tämä maanantai kului pitkälti nimenvaihdosasioissa sosiaalisessa mediassa. Yllättävän vaikeaa muuten yrittää vaihtaa nimeä sekä YouTubeen, Bloggeriin että GMailiin, etenkin kun kaikki ovat sidoksissa Google-tiliin - ja sähköpostiosoitettahan kun ei niin vaan muuteta. ONNEKSI tämän joutuu tekemään vain kerran elämässään!

Nimenvaihdosasioiden jälkeen arki osui maanantaipäiväämme tokon muodossa. Luumun vireestä huomaa, ettei olla ehditty treenaamaan kuin kerran viikossa nyt kolmisen viikon ajan. Pää pyörii pikkupojalla tutussakin treenihallissa kuin propelli ja nenää käytetään juuri ja juuri lain sallimissa rajoissa. Taas tuli itselle ärsymieli ja samantien myös se itsensä kerääminen, kun toinen selvästi tekisi mieluummin muuta kuin hommia yhdessä. Kouluttajamme Johanna antoi muutamia hyviä vinkkejä kommunikaatiomme parantamiseen, ja tulenkin jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, kuinka relevanttia kaikki Luumulle kohdistamani puhe on. Meidän pitäisi todella löytää se yhteinen sävel myös silloin, kun Luumu ei ole keskittymiskyvyltään parhaimmillaan, mutta väkisin vaan sorruin taas tekemään itsestäni pahemman luokan narrin. Seuruut meni yhdessä kohtaa todella hyvin (päästiin makupala kädessä täydellisellä kontaktilla ja oikeassa paikassa jopa kymmeneen askeleen!), luoksetuloissa ja istumaan odottamaan jättämisissä pinna piti, mutta harjoitukset piti vetää todella lyhyellä pulssilla. Keskittymiskyky pysyi yllä vain sen hetken, ja ahnehtimalla ei tullut muuta kuin epäonnistuneita suorituksia ja paska fiilis... 

Koirat-lehden numeroissa 1/2013 ja 2/2013 on julkaistu mielenkiintoista artikkelisarjaa tokosta. Etenkin tuossa toisessa numerossa oli hyviä vinkkejä nimenomaan seuraamiseen liittyen, ja sarja onneksi jatkuu seuraavissakin numeroissa. Mielenkiinnolla odotan taas noita omatoimitreenejä, että päästään kokeilemaan esimerkiksi harjoitusta, jossa koiralle heitetään nami seuratessa taakse ja toistetaan seuraamiskäsky, jolloin koira hakee innokkaasti seuruupaikan ja jatkaa seuraamista (Koirat 2/2013, s. 46). Tällä harjoituksella saadaan seuraamiseen lisää vauhtia ja innokkuutta. Sari Kärnä tiivistää seuraamisliikkeen artikkelissa mielestäni hyvin osuvasti: "Seuraaminen on pitkälti mielentilaliike!" (ibid.). Luumu väläyttelee välillä juuri oikeanlaista mielentilaa - miten sen saa vaan enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi..? Treeniä, treeniä, treeniä... Tässä vielä muutama video-otos viime viikon treeneistä, jolloin vire oli miljoonasti upeampi kuin tänään: seuraaminen, liikkeestä maahan meno, liikkeestä seisominen ja istuminen rally-tokotyyliin koiran kiertäen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.