maanantai 29. huhtikuuta 2013

Tyytyväiset

Oltiin lauantaina Oripäässä Heikki Mäkisen tokon täsmäkoulutuksessa, ja matkalla alkoi vähän jännittää. Mitä se jännitys sitten onkaan, kun joskus kehään asti pääsee? Meitä oli vain kolme koirakkoa, ja päivän sanaksi muodostui tyytyväisyys. Tyytyväisyyskeskustelu taisi alkaa palkkaamattomuudesta ja kisamaisuudesta, eli lähinnä siitä, mikä on palkka, kun kokeessa ei voi palkata pallolla. Puhuttiin jonkun verran myös sosiaalisen palkan merkityksestä ja siitä, kuinka koiran sosiaalista viettiä ja sosiaalista palkkaantuvuutta tulee vahvistaa ihan pennusta asti. Kun saalisviettiin perustuva palkka on pallo tai lelu ja ruuanhankintaviettiin perustuva palkka on nami - sosiaaliseen viettiin perustuva palkka on kehu - ohjaajan tyytyväisyys. Ajatuksena hirveän simppeli ja itsestäänselvä, mutta koitapas olla koiraan hirveän tyytyväinen, kun se rallattelisi mieluummin menemään ja tekisi jotain ihan muuta. Kokeilin, ei ihan kamalan helppoa.

Mentiin kentälle koirakoittain vuorotellen parissa kolmessa erässä. Meidän ensiesiintyminen meni niin läskiksi kuin läskiksi voi pikkukoira harrastamisen laittaa. Harjoiteltiin ensin ihan kentälle menemistä, eli ohjaaja menee kokeenomaisesti kentälle ja kutsuu koiran perusasentoon. Kutsua toistetaan iloisella, muuttumattomalla äänensävyllä niin kauan, KUN se koira sieltä joskus tulee perusasentoon. Jos lakkaat olemasta koiraasi tyytyväinen (esimerkiksi kun se kutsun kuultuaan jatkaa vaan haistelua ja näyttäisi keskaria, jos osaisi), ei harjoittelua ole mitään mieltä enää jatkaa. Huolimatta siitä, mitä koira tekee, sinun tulee olla siihen tyytyväinen. Treenaamisessa ja kokeessakin voit keskittyä vain omaan tekemiseesi, älä muuta asennettasi sen mukaan, mitä koira tekee tai on tekemättä.

Luumulla tosi hyvä motivaatio tänään. 
Välillä löytyi tekemisen riemu.
Luumulla meni tosiaan muutama kutsu ennen kuin se tuli luokseni perusasentoon, mutta kentälle tuloa harjoiteltaessa useamman kerran se alkoi saada juonesta kiinni ja tuli joka kerta aina nopeammin. Lopulta perusasentoon saapumisesta palkittiin mahtavilla kehuilla ja superpalkalla, joka on Luumulle repimisrätti. Kun Luumu oli muutaman kerran onnistunut kentälletuloharjoituksessa tulemaan peruasentoon, annoin lopulta rätin sille kokonaan, ja se päästelikin vähän höyryjä vetämällä rätti suussa kiitolaukkkaa kentän ympäri muutamaan otteeeen. Olin hirmu tyytyväinen







Luumu kävi tosiaan niin kierroksilla tässä vaiheessa, että ei lopulta tullut enää ollenkaan irti ollessaan perusasentoon - siis vilkaisi minua käskyn kuullessaan, ja lähti vaan toiseen suuntaan. Kiva. Munkin mielestä sun kanssa on kiva tehdä hommia. Meidän oli kuitenkin tarkoitus saada oppia seuraamiseemme, ja senhän me piru vie teimme. Hihnassa ollessaan Luumu keskittyi hiukan paremmin, mutta motivaatio oli ehkä samanlaista kuin  vaikkapa matelijalta voisi odottaa. Sen verran meidän tekemisestä kuitenkin näkyi, että kontakti, johon Luumu on oppinut, ei ole kontakti minuun, vaan kontakti minun makupalakäteeni. Kiva sekin. Saatiinkin nyt tehokuuriläksyksi harjoitus, jossa kontakti yhdistetään seuraamisen käskysanaan. Eli käytännössä Luumu istuu perusasennossa, ja minä toistelen seuraamiskäskyä aina iloisella äänensävyllä. Kun Luumu käskysanan kuultuaan nostaa katsekontaktin minuun, se saa namipalkan (ei imutusta vaan yksittäisiä nameja). Kun se alkaa yhdistää käskysanaa katseeseen, alan rakentaa kontaktiin kestoa pitämällä kättä tavallisessa paikassaan yhä pidempiä aikoja kerrallaan. Ja vasta kun kontakti hiukan kestää, aletaan liikkua minimaalisin askelin. Kun Luumun kontakti kestää nämä babystepit eteen ja sivuille, voi vauhtia lisätä reilustikin. Seuraaminen nähdään siis eräällä tapaa vain perusasennon säilyttämisenä. Kun ohjaaja liikkuu, koirankin on liikuttava, jotta se pystyy säilyttämään perusasennon. Loogista, mutta kontaktin heikkouden vuoksi joudumme palaamaan roimasti seuraamisharjoituksissamme taaksepäin.


Toisen kerran kentälle päästyään Luumu oli jo ONNEKSI ihan erilaisessa vireessä. Harjoittelimme taas alkuun kentälle menemistä, ja käsittämätöntä miten nopeasti Mumelo hoksasi, ettei tämä olekaan hänen omaa private-haisteluaikaa, vaan nyt tehdään hommia. Olisiko ollut toisella kertaa, kun se ei edes lähtenyt mihinkään, vaan jolkotteli lähelläni ja odotti, mihin kohtaan menen seisomaan ja kutsumaan peruasentoon. Tällaista kentälle tuloa me aiomme ehdottomasti alkaa treenata jokaisen treenin alussa! Luumu oli koko toisen kentälläoloaikamme irti ja ihan eri koira! Toisena harjoittelukohteenamme treenasimme liikkeestä seisomista, ja Luumu piti hyvin silmällä minua, että mitä tässä seuraavaksi tehdään. Liikkeestä seisominen oli suht hyvissä kannattimissa, mutta nyt alamme harjoitella sitä ensin siten, että minä peruutan ja Luumu kävelee perässäni. Kun Luumu käskystä pysähtyy, heitän namin sen taakse, ja jatkan peruuttamista. Luumu hakeutuu namin syömisen jälkeen taas eteeni kävelemään, ja nyt minä voin kääntyä siten, että Luumu on automaattisesti oikeassa paikassa. Nyt voin toistaa seisomiskäskyn ja palkata taas taakse. Jos koira hiipii tai istuu (kuten Luumu saattaa joskus tehdä), voi ohjeistaa koiraa sanomalla o-ou tai vastaavaa ja jatkaa harjoitusta normaaliin tapaan. 

Konkreettisten harjoitusten lisäksi treenipäivästä jäi käteen ajatus siitä, että se on se KOIRA, jonka tulee haluta tehdä töitä MINUN kanssani. Ei päinvastoin. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että kun Luumua ei huvita treenata tai se haistelisi mieluummin hajuja kuin harrastaisi kanssani, alan automaationa tehdä kaikenlaisia motivaationylläpitotemppuja Luumun mielenkiinnon herättämiseksi. Teen siis itsestäni koiran (ja varmaan muidenkin) silmissä täyden pellen. Vasta nyt silmäni todella avautuivat tämän asian suhteen - treenaamisen pitää olla niin kivaa, että koira HALUAA tehdä töitä kanssani. Onhan sekin ollut itsestäänselvää, mutta kun näitä heikkoja hetkiä tulee, jolloin aistimaailma vie pikkumiestäni pikkurillistä, minun tulee olla passiivinen, tyytyväinen ja keskittyä vain omaan tekemiseeni. Koska kyllä se koira sitten tulee jossain vaiheessa. Ja kun se tulee - bileet! 

Olen koko ajan tiedostanut, että kentällä on pidettävä hauskaa. Ja onhan staffikin olentona sellainen, että se ei todellakaan tee asioita vain ohjaajaa miellyttääkseen, vaan koska se itse haluaa. Koska se on kivaa. Mutta kuinka tämän kivan saa pidettyä yllä tilanteessa kuin tilanteessa? Tämä ei nyt tarkoita sitä, mihin olen monesti sortunut, eli kun koiraa lakkaa kiinnostamasta työnteko, sitten pidetään kivaa ja riekutaan. Vaan täysin päinvastoin. Kun koira tekee innoissaan ja hyvällä motivaatiolla, silloin on se ilo ylimmillään. Minun pitää edelleen myös aktiivisesti muistaa, että AINA ensin tulee sosiaalinen palkka (kehu, läpyläpy, taputus jne.) ja vasta sitten mahdolliset muunlaiset palkat. Tähän voisin taas siteerata Koirat-lehden tokoartikkelia, että jos koira saa "treeneissä koko ajan [konkreettista] palkkaa, on kontrasti kokeisiin liian suuri" (Koirat 2/2013, s. 47). Ja se tyytyväisyys. Ole koko ajan tyytyväinen! Mitä tahansa se koira tekeekin. 

Kun me joskus ollaan siinä vaiheessa treenaamisessamme, alamme vetää ensin treenimäisiä treenejä pelkästään sosiaalisella palkalla ja sitten koemaisia treenejä sosiaalisella palkalla. Luumun pitää syttyä itse tekemisestä niin paljon, ettei millään konkreettisella palkalla ole enää siinä vaiheessa niin väliä. Oltiin sunnuntaina Hamtin kanssa katsomassa TSAU:n hallilla agilitykisoja, ja siinä ääneen pohdittiin, että tämän saman tekemisestä palkkaantumisen kun saisi siirrettyä jotenkin näppärästi tokon puolelle. Siinä meille työsarkaa todella! Mutta aina pitää muistaa olla tyytyväinen (tai passiivinen, jos koira perseilee). Ja jos tosiaan tuntuu, että koira perseilee ihan huolella, on ihan OK viedä se pois hetkeksi, keskeyttää treeni ja aloittaa kohta puhtaalta pöydältä. 

Treenipäivän päätteeksi koirut pääsivät juoksentelemaan. 
Noa pulahti myös veteen! 
On ne söpiksiä yhdessä <3 

Luumua alkoi kesken lenkin janottaa. Kesä tulee! 
Liito-orava ja kanuunankuula. 

Jaa niin mikä siltakammo? 
Kaksi puppelipoikaa. 
Luumu on tällä hetkellä ihan hyvässä lihassa!
Kahden kerroksen väkeä.
Meille tulee nyt treenaamiseen vähän taukoa, ja tuon lauantain vireen perusteella tuntuu, että tauko tulee nyt ihan täydelliseen saumaan. Enhän toki voinutkaan odottaa, että Luumu toimisi uudessa paikassa, aukealla kentällä ja täynnä energiaa sellaisella viretasolla, jota voisin siltä odottaa omassa treenihallissamme. Joten jos en voinut odottaa siltä yhtään tämän parempaa käytöstä, miksi turhauduin ja olin tyytymätön? Koska sitä vaan ei välillä itselleen voi mitään, ja oppia ikä kaikki myös täällä päässä. Loistavien vinkkien lisäksi lauantaista jäi käteen tunne, että koskaan ei ole valmis, aina on uutta opittavaa, mutta myös, että jos pystyt hallitsemaan omat tunteesi, pystyt kouluttamaan koirastasi ihan millaisen tahansa. (Hämmästyttävää muuten miten samankaltaisia ajatuksia heräsi silloin Gerard O'Shean Dog Management -luennolta, mutta miten niitä ei ole tässä lähes kolmessa kuukaudessakaan pystynyt ottamaan henkisesti käyttöön!)

Loppuun muutama otos ensin Parmaharjulta, jossa me "retkeilimme" ensimmäistä kertaa avioparina (jolla on vähän eriskummallinen lapsi) ja sitten Vanhalinnasta, jossa ihastelimme Luumun kanssa kevään eteemme heittämiä asioita.

Saatiin niskaamme toivottavasti kevään viimeinen raekuuro. 
"Onko pakko kävellä jos sataa?" 



Vanhalinnassa jäälauttoja ihmettelemässä. 


Simpukkakin oli ajautunut jäiden mukana rantaan. 



Jotenkin sitä on vaan välillä niin käsittämättömän onnellinen.


perjantai 26. huhtikuuta 2013

Mätsärimenestys

Vietettiin tällä kertaa koiranpäivää Kupittaalla Suomen Collieyhdistyksen järjestämissä mätsäreissä. Luulen, että Luumu olisi kyllä mieluummin viettänyt koiranpäivää vaikkapa metsässä samoillen, sillä lähes kolmen tunnin odotusrupeama oli meille kummallekin melko kuluttava kokemus. Ilmoitin Luumun pieniin koiriin, koska pienissä oli miestuomari. Vaikka Luumu ei ole koskaan tehnyt eroa miesten ja naisten välillä, ajattelin miestuomarin olevan noita kesän näyttelyitä silmällä pitäen hyvää harjoitusta. Ensimmäinen pariarvostelu meni vain muutamaa hetkeä lukuunottamatta melko lailla pelleilyksi - Luumu kiinnostui ensin hajuista, sitten hyppelehti kun olisi pitänyt ravata jne. Antoi kuitenkin tuomarin kopeloida nätisti, ja todella huolellisesti tehtäviinsä paneutuva tuomari meillä olikin. Saatiin ansaitusti sininen nauha, ja sanottiin, että näkyy, että on harjoiteltu, mutta lisää harjoitusta vielä tarvitaan ;) Videopätkästä näkyy esiintymisemme sekä hyvät että huonot puolet...

Reenailua reenailua.
Luumu ei kyllä nykyään juuri tuota treeniä kaipaa,
koska se on lihapullan haistettuaan välittömästi GOS-moodissa ;)
Tietää siis mitä pitää tehdä.
Noita muutaman minuutin kehässä pyörähtämisiä lukuunottamatta tuli lähes kolme tuntia tosiaan seisoskeltua paikoillamme Kupittaan hiekkapohjaisella kaivokentällä. Ihan alkua lukuunottamatta Luumu käyttäytyi yllättävän rauhallisesti ja aikuismaisesti, ihan jopa niin, että muutamaan otteeseen mietin minkä koiran kanssa oikein olinkaan tullut mätsäreihin! Tokihan se ikäkin varmaan alkaa näkyä lisääntyvänä rauhallisuutena (?), mutta veikkaan, että myös Noalla oli osuutta asiaan. Luumu on alkanut sisäistää rooliaan isoveljenä, ja aikaisemmin viikolla, kun Hamti oli Nompparellin kanssa meillä käymässä, Luumu oli jo niin isoa ja aikuista, että! Tässä videossa näkyy hyvin, miten täydellisesti pojat tulevat jo toimeen keskenään (tunteet eivät kuumenneet kummallakaan enää kertaakaan!) ja myös tuossa lopussa näkyy, että Luumu saa todella maistaa omaa lääkettään. Luumuhan on koko ikänsä roikkunut Nallen naamalla ja ärsyttävyyteen saakka kiemurrellut isompansa edessä ihan mielinkielin... ja nyt osat ovat Noan kanssa täysin vaihtuneet! Koirien keskinäistä käyttäytymistä on kyllä todella mielenkiintoista seurata! (Noa oli siis mukana mätsäreissä katsojana (ja kommentoijana), ja tällä oli kenties jotain vaikutusta Luumun rauhallisuuteen...?)

Kello kahdeksan jälkeen alkoi kentällä olla jo sen verran vilpoinen, että teki mieli lähteä kotiin ja jättää ryhmäkehä väliin. Onneksi ei lähdetty, sillä ryhmäkehässä Luumu sai jälleen aivot päähänsä, ja ravasi paremmin kuin ryhmäkehässä koskaan ennen! (Pieni pessimisti ja skeptikko minussa taas nosteli päätään ja mietti, että onkohan tuo koira jotenkin sairas..?) Päästiinkin jatkoon ja sijoituttiin neljänneksi! Mahtavaa! Tämä oli Luumun toinen mätsärisijoitus, joten oli se kai meille aikakin jo menestyä ;) Ekan kerran Luumu sijoittui viime kesänä staffien harrastuspäivillä, ja silloin oli tooodella paljon vähemmän kilpakumppaneita pelissä. Superkiitos vielä Hamtille kameramiehenä toimimisesta!

Meidän palkintokassi sisälsi vetolelun, kakkapussitelineen ja namiboksin.
Nyt me vietelläänkin sateista perjantaipäivää sulatellen tuossa tiskipöydällä kattilallista broilerinsydämiä. Ollaan huomenna menossa Oripäähän Heikki Mäkisen tokon täsmäkoulutuspäivään, jossa jokainen koirakko saa ruhtinaallisen puolituntisen henkilökohtaista opastusta omiin ongelmakohtiin. Vähän jännittää millaisella vireellä Mumeloinen meinaa huomenna mennä, ja itse asiassa tämä vireen vaihtelevuus/motivointi voisikin olla yksi niistä meidän opastusta kaipaavista ongelmakohdistamme. Lisäksi aion kysyä vinkkejä seuraamiseen (lähinnä että miten tästä eteenpäin - kuinka saan Luumun pitämään kontaktin ilman sitä namia ja pidempiä matkoja...) ja liikkeestä seisomiseen. Koulutuspäivässä on muuten kuulemma runsaasti tilaa, joten mukaan mahtuu vielä, vink vink!


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Pieni sulhaspoika

... tai sitten ei kuitenkaan. Lauantai oli meille suuri ja tärkeä päivä, sillä menimme naimisiin. Siis minä ja Teemu. Minulla ei ole vielä näyttää teille yhtään kuvia, koska ne ovat vielä työn alla, mutta tässä kuitenkin pari otosta loistavista apureista, joita ilman hääaskarteluista ei olisi tullut mitään. Itse hääkuvat lupaan ladata myöhemmin!



Ei maar, kyllä täytyy myöntää, että kiitos kuuluu aivan muille kuin tälle kaksikolle, vaikka parhaansa teki sekin. Hääpäivämme 20. huhtikuuta oli meille aurinkoisuudessaan armollinen. Päivästämme teki ikimuistoisen suuri joukko hyviä ystäviämme sekä sukulaisiamme, ja tunnelma oli kaikin puolin koskettava. Ja ihan itse sanon, sillä tippa oli linssissä aamusta asti ;) Vollottamisesta ei alkuun meinannut ollenkaan tulla loppua, ja tuli sitten kuitenkin. Iloinen päivä se oli. Aika kului vaan aivan liian nopeasti. 

Hääkuvaajamme Nani (!!kyllä!!) kysyi ennen duedatea, että onko Luumu meidän sulhaspoikamme. Ideana aivan mahtava, edes kuvausten ajaksi, mutta riskit pukuni tärveltymiseen olivat kuitenkin liian suuret. Joskus muinoin retkeillessämme pikku-Luumun kanssa Vanhalinnan maisemissa häiden aikaan pelkäsin aina kauhuskenaariota, jossa morsian upeassa valkoisessa mekossaan paistattelee päivää Vanhalinnan kartanon pihalla, ja yhtäkkiä pusikosta juoksee pieni staffi täynnä rakkautta ja kuraisia ajatuksia. En myöskään halunnut näin käyvän silloinkaan, kun itse saan viettää päivää morsmaikkuna. Eli vaikka olisi ollut ihan kuolettavan ihanaa pukea Luumu pieneen staffipojalle räätälöityyn sakettiin, sulhaspoikamme jäi kuitenkin viettämään päivää Nallen kanssa ensin Piikkiöön, sitten meille kotiin muutaman sadan metrin päähän juhlapaikasta. Poitsut pääsivät kuitenkin illan aikana pissalle, kun Jape ja Jimi juhlatamineissaan kävivät äijät ulkoiluttamassa ;) 

Joku voisi kysyä (kenties kysyin sitä itsekin), miksi halusin tieten tahtoen asettaa pääni vadille juuri ennen tähänastisen elämäni tärkeintä päivää. Ihan fiksu kysymys - minussa on kai aina ollut hitunen masokismia ja eräänlaista tahdonkovastiollatosielämänrobinhood-henkeä. Tällä hetkellä tuulimylly-tekstiäni on luettu tasan 700 kertaa, ja luku kasvaa koko ajan, toki hidastuvissa määrin (vrt. tavallisesti kun tekstejäni on luettu kautta aikojen keskimäärin 40-150 kertaa; suurena poikkeuksena Nanin viime kuvauksista kertova teksti: tällä hetkellä 488 kertaa). Peräänkuulutan jälleen sitä keskustelua-keskustelua-keskustelua, sitä tässä herätellään puolin ja toisin. Kevään ja pian kesänkin kynnyksellä mieli on keveä, ja etenkin näin mahtavan viikonlopun ja kauniiden ajatusten saattelemana uskoni positiivisempaan tulevaisuuteen myös tällä saralla on nousussa. Ajatus lausuttaneen kuitenkin mitä suurimmassa määrin potentiaalissa ja konditionaalissa - ja annetaan sen ajan näyttää mitä tuleman pitää. 

Meillä alkoi kaikin puolin tunteikkaan viime viikon jälkeen jälleen normiarki. Tämä maanantai kului pitkälti nimenvaihdosasioissa sosiaalisessa mediassa. Yllättävän vaikeaa muuten yrittää vaihtaa nimeä sekä YouTubeen, Bloggeriin että GMailiin, etenkin kun kaikki ovat sidoksissa Google-tiliin - ja sähköpostiosoitettahan kun ei niin vaan muuteta. ONNEKSI tämän joutuu tekemään vain kerran elämässään!

Nimenvaihdosasioiden jälkeen arki osui maanantaipäiväämme tokon muodossa. Luumun vireestä huomaa, ettei olla ehditty treenaamaan kuin kerran viikossa nyt kolmisen viikon ajan. Pää pyörii pikkupojalla tutussakin treenihallissa kuin propelli ja nenää käytetään juuri ja juuri lain sallimissa rajoissa. Taas tuli itselle ärsymieli ja samantien myös se itsensä kerääminen, kun toinen selvästi tekisi mieluummin muuta kuin hommia yhdessä. Kouluttajamme Johanna antoi muutamia hyviä vinkkejä kommunikaatiomme parantamiseen, ja tulenkin jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, kuinka relevanttia kaikki Luumulle kohdistamani puhe on. Meidän pitäisi todella löytää se yhteinen sävel myös silloin, kun Luumu ei ole keskittymiskyvyltään parhaimmillaan, mutta väkisin vaan sorruin taas tekemään itsestäni pahemman luokan narrin. Seuruut meni yhdessä kohtaa todella hyvin (päästiin makupala kädessä täydellisellä kontaktilla ja oikeassa paikassa jopa kymmeneen askeleen!), luoksetuloissa ja istumaan odottamaan jättämisissä pinna piti, mutta harjoitukset piti vetää todella lyhyellä pulssilla. Keskittymiskyky pysyi yllä vain sen hetken, ja ahnehtimalla ei tullut muuta kuin epäonnistuneita suorituksia ja paska fiilis... 

Koirat-lehden numeroissa 1/2013 ja 2/2013 on julkaistu mielenkiintoista artikkelisarjaa tokosta. Etenkin tuossa toisessa numerossa oli hyviä vinkkejä nimenomaan seuraamiseen liittyen, ja sarja onneksi jatkuu seuraavissakin numeroissa. Mielenkiinnolla odotan taas noita omatoimitreenejä, että päästään kokeilemaan esimerkiksi harjoitusta, jossa koiralle heitetään nami seuratessa taakse ja toistetaan seuraamiskäsky, jolloin koira hakee innokkaasti seuruupaikan ja jatkaa seuraamista (Koirat 2/2013, s. 46). Tällä harjoituksella saadaan seuraamiseen lisää vauhtia ja innokkuutta. Sari Kärnä tiivistää seuraamisliikkeen artikkelissa mielestäni hyvin osuvasti: "Seuraaminen on pitkälti mielentilaliike!" (ibid.). Luumu väläyttelee välillä juuri oikeanlaista mielentilaa - miten sen saa vaan enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi..? Treeniä, treeniä, treeniä... Tässä vielä muutama video-otos viime viikon treeneistä, jolloin vire oli miljoonasti upeampi kuin tänään: seuraaminen, liikkeestä maahan meno, liikkeestä seisominen ja istuminen rally-tokotyyliin koiran kiertäen


keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Taistelua tuulimyllyjä vastaan

eli sananen Staffordshirenbullterrieriyhdistyksen vuosi-kokouksesta 16.4.2013. En voi muuta kuin olla todella surullinen eilisen kokouksen kulusta. Harmittaa ihan suunnattomasti se, miten koiraharrastuksessa voi tulla näin pahasti seinä vastaan. Menee täysin yli ymmärryksen, miten asioista voidaan vääntää näin suuri solmu. En olisi koskaan halunnut kokea tätä päivää, jona minulle niin rakkaan rodun harrastajat ovat jakautuneet näin pahasti kahtia. Haluaisin olla mukana yhdistystoiminnassa, mutta en tällaisessa yhdistyksessä. Lähes sanattomaksi vetää kaikki se loka, joka kaadetaan kovaa työtä tehneiden niskaan. 

Pari vuotta sitten pentuprojektini alkumetreillä tutustuin eri kasvattajien verkkosivuihin, tutkin jalostusvalintoja Koiranetistä ja pohdin ja pohdin. Mitä enemmän kohtasin yksittäisiä staffinomistajia ja pääsin kyselemään rodusta enemmän, sitä auvoisemmalta rotuvalintani alkoi näyttää. Jo varhain havaitsin kuitenkin tietynlaisen kireyden ja salamyhkäisen ilmapiirin aina kun näihin keskusteluihin liittyi suoralla tai epäsuoralla tavalla kasvattaja, olkoon se kuka tahansa. Melko pian teinkin päätöksen staffin hankkimisesta ulkomailta, ja suuri syy päätökseen oli, etten halunnut kuulua kenenkään haaremiin. Minun koirani on minun koirani, ja vain minä teen siihen liittyvät päätökset. En halunnut myöskään tulla tiedostamattomasti liitetyksi johonkin "porukkaan" vain, koska staffini sattuisi olemaan tietyltä kasvattajalta. 

Kävin kaksi vuotta sitten erään varsinaissuomalaisen kasvattajan pentutapaamisessa Kupittaalla, ja pettymys oli siihen aikaan mieletön, kun lähes samantien huomasin, etteivät meidän henkilökemiamme sovi yhtään yhteen. Minulle jäi kuva, että kasvattaja piti minua  tyttönä, joka on vähän turhan innoissaan, joka on hankkimassa ensimmäistä koiraansa, ja vieläpä staffiurosta. Otin tietoisen riskin tuodessani staffini ulkomailta, ja riskiin kuului myös, ettei minulla juuri ole kasvattajan tukea täällä Suomessa. Luotin kuitenkin ympärilleni luomaani yksittäisistä staffien ja muiden koirien omistajista luomaani turvaverkkoon, enkä voi muuta kuin huokaista. ONNEKSI! 

Olen erittäin surullinen siitä, että yhdistys ei tarkoita rotumme tapauksessa sanakirjan mukaista "useiden henkilöiden pysyväksi tarkoitettua yhteenliittymää yhteisten tarkoitusperien toteuttamista varten" (lihavointi lisätty). Äänestystulokset ovat nyt jo kaikkien tiedossa, eikä niistä kannata marista - ne ovat mitä ovat, ja siihen on tällä erää tyytyminen. Olen hyvin pettynyt siihen, ettei yhdistyksessämme tueta jäsenten välistä avointa keskustelua - eihän asioita voida kehittää parempaan suuntaan, ellei asioista voida keskustella. Sanoisin, ettei yhdistyksen julkaisema Staffi-lehti ole mikään täydellinen keskustelualusta sen yksisuuntaisen luonteen vuoksi. On harmi, että niinkin julkisessa kuin rotuyhdistyksen puheenjohtajan toimessa ei hyväksytä teknologian kehitystä tai tulla vastaan sinne, missä yhdistyksen jäsenet ovat - pahamaineiseen sosiaaliseen mediaan. On harmi, että SoMessa mikä tahansa kiivasluontoinen keskustelu leimataan lähes hurmokselliseksi pikkutyttöjen vaahtoamiseksi, samalla, kun yhdistyksen julkaisussa pidetään yllä vielä paatoksellisempaa ja herjaavampaa sävyä. 

Vuosikokouksessa äänestettiin rotuyhdistyksen puheenjohtajasta seuraavalle kahdelle vuodelle. Voin ihan avoimesti sanoa, että äänestin pitkäaikaista puheenjohtajaamme Tuire Okkolaa vastaan äänestämällä puheenjohtajaksi Timo Jaloa. Tämä siksi, että muutoksen tarve on mielestäni suunnaton. No man is an island, eikä kukaan puheenjohtaja oma yhdistyksensä. Kukaan ei väitä, etteikö vuosikausia yhdistyksen puheenjohtajana toiminut Okkola taatusti osaa hommiaan, kysymys on lähinnä hänen kärkevästä suhtautumisestaan asioihin, joihin hän ei selvästi mielestäni ole perehtynyt. Puhun tässä muun muassa power dog -lajien, kuten taakanvedon vastustamisesta. Staffi-lehdessä 1/2013 Okkola kirjoittaa, että "jokaisessa staffissa asustaa pieni taistelutahto, mutta kun tuolle taistelutahdolle ei enää nyky-yhteiskunnassa ole tarjolla sitä hyödyntäviä työtehtäviä, on taistelutahdon esiintuominen mm. Maximum Power Pull -lajia harrastamalla täysin tarpeetonta" (s. 4). Mielestäni tällaisella mentaliteetilla staffeistamme tulee juurikin niitä sohvaperunoita ja kehäraakkeja, joita meillä löytyy muistakin roduista varmasti ihan tarpeeksi. Eikö staffin, anteeksi - staffordshirenbullterrierin - rotumääritelmään kuulu rohkeus ja pelottomuus, ja eivätkö ne ominaisuudet liity taistelutahtoon olennaisilta osin? Vai tarkoittaako Okkola taistelutahdolla tässä sananmukaisesti "taistelu"koiran taistelutahtoa, eli räyhähenkeä..? Siinä tapauksessa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit aika pahasti, sillä Kennelliiton luonnetestisäännöissäkin mainitaan, että "taisteluhaluksi kutsutaan koiran synnynnäistä taipumusta nauttia taistelusta itsestään ilman, että se perustuisi aggressioon. Käytöstä voidaan kutsua tietynlaiseksi leikkihaluksi – leikiksi, jonka olennaisin osa on taistelu. Taisteluhalu on koiralle moottori, liikkeelle paneva voima." (Lihavointi lisätty, s. 7.) Muun muassa tästä aiheesta lisää keskustelua Facebookin Staffifoorumilla, ja erityisesti kannattaa lukea Ate Tervosen kannanotto aiheeseen staffit ja taistelutahto.

Numerossa 1/2013 on luettavissa myös lehden päätoimittajan Heidi Nurmosen kannanotto voimailulajeihin, ja ihan todella toivon, että kirjoittaja olisi ottanut asioista selvää, ennen kuin julkaisee jotain näin kyseenalaista. Perinteisestä pulkkaileva lapsi -esimerkistä on ollut puhetta niin kauan kuin muistan, ja erittäin kekseliästä, että Nurmonen nosti esimerkin jälleen esille. Jos staffi todella on niin tyhmä, että erehtyy sekottamaan sikasäkin vaikkapa pulkkailevaan lapseen, aliarvioimme pahasti rakkaiden perheenjäsentemme älykkyyden ja harkintakyvyn. Tässä kohtaa voisin kysyä, miksi jopa 8-viikkoinen pentu syö ihmisen kädestä broilerinsiipeä, mutta ei vahingossakaan pure kiinni sormeen, vaikka sormi on jopa todella samanvärinen broiskunsiiven kanssa? Kirjoituksen todella kruunaa erittäin älykkäiden palveluskoirarotujen, kuten saksanpaimenkoirien ja belgien hermorakenteen ylistäminen (Staffi-lehti 1/2013, s. 12). 

Power Dog -lajit on vain yksi niistä "kuumista perunoista", joita olemme saaneet nautinnoksemme viime aikojen Staffi-lehdistä lukea. Osansa ovat saaneet niin PEVISA-työryhmä, Amstaffiyhdistys kuin yksittäiset henkilötkin. PEVISA ajettiin eilisessä vuosikokouksessa käsiteltäväksi JTO:n kanssa samaan aikaan 27.10.2013 järjestettävässä ylimääräisessä kokouksessa. Heidi Attolan valitusasiaa käsiteltiin erottamisen vahvistuksena, eikä hallitus ollut päättänyt ottaa uudelleen jäseneksi hyväksymistä käsittelyyn. Yhdistyksen mukainen demokratia näyttää minusta juuri siltä, jolta yhdistys haluaa demokratiansa näyttävän. Edelleen, no man is an island. Kokouksen ehdoton häpeäpilkku oli mielestäni kuitenkin kokouksen keskeyttäminen puheenjohtajaehdokkaiden kansainvälistä (suomi-ruotsi-englanti) vaalipaneelia varten. Kansainvälisyyttä perusteltiin sillä, että pj:n tehtävään kuuluu muun muassa kansainvälisten asioiden hoitaminen. Sinänsä kuulostaa ihan hyvältä perustelulta, mutta tapa, jolla paneelikeskustelu nuijittiin läpi (todella, virallinen kokous oli kesken, mutta nuijaa heiluteltiin kyllä!) oli todella ala-arvoinen. Kävi kyllä todella sääliksi kahta hallituksen valitsemaa henkilöä, jotka eivät päässeet "vaalikysymyksissään" alkuunkaan, kun Okkola meidän puolen jäsenistön hurjasta painostuksesta puuttui asiaan, ja kokouksen puheenjohtaja keskeytti farssin. 

Ei ole omien etujeni mukaista kuulua yhdistykseen, joka ei tarjoa minulle mitään, joka ei aja minulle tärkeitä asioita. Koska selvästi siihen päin ollaan nyt menossa. Olen suunnattoman iloinen kuitenkin siitä, että rohkean ja asiallisen Tiina Ollankedon "johdolla" saimme suhteellisen lyhyessä ajassa kokoon huomattavan määrän järkeviä jäseniä äänestämään tärkeistä asioista. Jos nyt hävisimme puheenjohtajavaalin äänin 117-108, kuka tietää miltä tulos seuraavaksi näyttää? Olen myös äärimmäisen iloinen siitä, että olemme saaneet herätettyä tärkeistä asioista keskustelua, johon kuka tahansa voi osallistua. Pääsimme tähän hyvällä hengellä, tiiviillä yhteistyöllä ja samaan hiileen puhaltamalla. 

Kotona minut otti vastaan kaikesta tietämätön Luumu, joka hampaidenpesuni ajaksi tuli istumaan selkä säärtäni vasten. Sitten me ajatusten muualle suuntaamiseksi luettiin vielä keskellä yötä tunnin verran tokosääntökirjaa. Siitä jos mistä tuli niin paljon paremmalle mielelle. Olen tässä "hurmoksellisessa paatoksessani" kirjoittanut, mitä mieltä minä tilanteesta olen, ja olen muodostanut mielipiteeni lukemalla, keskustelemalla ja kuuntelemalla. Nimenomaan kyseessä on nyt mielestäni tilanne, ja se tilanne on päällä. Kuka tahansa voi muodostaa oman (eriävänkin) mielipiteensä ottamalla asioista selvää. Tehkää se, ottakaa selvää!

Jos ja kun jossain vaiheessa tulee meidän perheeseen ajankohtaiseksi alkaa suunnitella uutta pentuprojektia, tulee se olemaan erittäin vaativa ja aikaavievä prosessi. Ja kyllä, hyvin todennäköisesti tähänkin tehtävään vaaditaan kansainvälisiä taitoja. Kehottaisinkin todella uusia pennunostajia miettimään tarkoin, kenen kasvattajan arvomaailma menee yksiin oman kanssa. Kenen kanssa kemiat kohtaavat ja kenen kanssa on helppo tehdä yhteistyötä (toivottavasti) vuosiakin eteenpäin. Ei ole häpeä kyseenalaistaa, ja oikeastaan se on todella toivottuakin. Asioista ei voi koskaan ottaa liikaa selvää. 

Loppuun vähän iloisempia juttuja, nimittäin juurikin niitä pentuja! Luumun koirakamu Dora sai jokin aika sitten ensimmäiset pentunsa, joista yksi narttu jäi Lotan ja Doran kanssa asumaan. Vaikka juuri pari kuukautta sitten kirjoitin, että mikä pentukuume - pois se minusta - on ihan pakko myöntää, että Ebba on kaikessa terrierimäisyydessän valloittanut sydämeni ärsyttävyydellään, kaikessa liikkuvassa roikkumisellaan, superpallona pomppimisellaan ja... pehmeillä polkuanturoillaan. Vuosi on näköjään se aika, joka muistojen kultaamiseen kuluu. Vuodessa on unohtunut miten Luumu silloin kolmekiloisella tarmokkuudellaan tuli sata lasissa päin näköä ja otti kiinni vamppyyrinhampaillaan mistä vaan ikinä sai (ja aina minusta - ei ikinä Teemusta!). Ebba on niin pikku-Luumu, että ihan sydämenpohjasta otti. 






lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kiitos Tuija

Sain vihdoin tulostettua tämän satasivuisen toko-sääntöjen nivaskan,
minkä jo uudenvuoden jälkeen lupasin tehdä.
Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä jo eilen, enkä saanut aikaiseksi muuta kuin otsikon. Tänään tulin kuitenkin niin hurjan hyvälle mielelle, kun luin Terhin ja Manun ensimmäisestä kokemuksesta epävirallisessa toko-kokeessa! (On muuten melkoinen dilemma lingvistille kirjoittaa toko-koe mitenkuten oikein, koska oikeastihan toko tarkoittaa tottelevaisuuskoetta, joten toko-koe olisi tällöin tottelevaisuuskoe-koe..!) Kielelliset ongelmat sikseen ja Terhille ja Manulle hurjasti onnea ja suukkoja ja haleja! Videoita katsellessa ei voi kuin huokaista, että kunpa mekin hetikohtapian oltaisiin noin hyvässä tokokunnossa! 

Ei olla ehditty Luumun kanssa treenata nyt oikeastaan kahteen viikkoon kunnolla, ja tämä viikko oli ensimmäinen viikkomme ilman Tuijan keskiviikkotreenejä. Nyyh. Niitä on ikävä! Jäi vähän vähemmälle noiden viimeisen kolmen treenitunnin ruotiminen muiden tärkeiden asioiden tieltä (kuten leskenlehdet ja koiranpennut!), mutta palaanpa niihin nyt. 

Tilattiin joku aika sitten FB:n kirppisryhmästä Luumulle omansanäköinen panta.
No jo on pramia! 
Pari viikkoa sitten Luumu pääsi pitkälle kävelylle kahden viehättävän rouvan kanssa
- Netta & Nelma -
Päästiin kurssilla kokeilemaan ihan ensimmäistä kertaa kauko-ohjausta, ja aloitettiin tietysti ihan alkeista, eli käsimerkeistä ja istu-maahan-jumpasta. Koska Luumulle oli luontaista olla liikuttamatta peppuaan ja sahata ylös-alas sitä etukroppaansa, niin me siis teimme. Hitsi miten nopeasti Luumu hiffasi tämän! Ja kumma juttu, mutta tämä istu-maahan-jumppa oli myös liike, jota se tekisi mielellänsä vaikka kuinka kauan! (No onhan se tietysti aika helppo keino saada jatkuvasti nameja...) Minun piti tässä muistaa etenkin maasta istumaannousussa houkutella Luumu namia lähellä nenää pitäen istumaan, jotta peppu pysyisi maassa koko liikkeen ajan. Ajattelin käyttää jatkossakin käsimerkkeinä "victoriastilwelliläistä" istu-käsimerkkiä (kämmenen selkäpuoli koiraan päin, sormenpäät yhdessä supussa), koska sillä meillä harjoiteltiin ihan pikkupenikkanakin istumaan. Maahan-merkki on meillä myös sama kuin pentuna, eli etusormella maahan osoittaminen. 

Kaukokäskyjen kanssa samaan aikaan opeteltiin avoimessa luokassa tarvittavaa pysäyttämistä. Sekin oli meille täysin uusi juttu, mutta pystyttiin hyvin käyttämään Luumun osaamaa asioiden kiertämistä tässä apuna. Siis esimerkiksi Luumu osaa kiertää lenkillä vaikkapa lyhtypylvään nykyään jo omatoimisesti, mutta alkuun tähänkin oli sana. Pysähtymistä harjoiteltiin asettamalla jonkun matkan päähän joku kierrettävä asia (mikä vaan kartiomainen törppö esimerkiksi), ja vauhdikkaasti lähdetään koira vasemmalla puolella suoraan kohti törppöä. Ensin käsiliikkeellä + kierrä-käskyllä (joka on meillä yleistarjontakäsky miten - tästä lisää kohta) koira saadaan kiertämään törppö siten, että itse jäädään odottamaan törpön toiselle puolelle. Vähän vaikeaa nyt selittää, mutta alkuun mennään itsekin todella lähelle törppöä, ja kun koira tajuaa, että sen pitää kiertää törppö ja tulla takaisin ihmisen luo, sitten voi jo jäädä itse kauemmas törpöstä. Koiraa venytellään namin kanssa törpön kierrettyään takaisin luokse. JA TÄSSÄ VAIHEESSA voi koiran pysäyttää samalla tavalla kuin liikkeestä seisomaan jättäessä. Kun jossain vaiheessa saan omatoimitreeneihimme taas apukädet mukaan, koitan saada harjoituksen videolle... kun ei tuosta sepustuksesta varmaan tajunnut yhtään mitään :)

Muumuu ihastelee Vanhalinnan maisemia. 
Käytiin myös kurkkaamassa, josko historiallisesta lähteestä voisi juoda.
Kovin oli jäässä vielä. 
Eikä ollut lampaatkaan vielä saapuneet Vanhalinnan aitaukseen. 
Tällaisia meillä ei onneksi ole Vanhalinnassa,
tämä tuli vastaamme muualla.
Noin yleisesti meidän treenaamisesta on sanottava, että olen oppinut rauhoittumaan, ja Luumukin toimii paljon paremmin, kun minä olen rauhallinen. Olen myös aktiivisesti muistanut kehua, enkä aina ensimmäisenä ole kaivamassa taskusta namia. Joskus kyllä havahdun siihen, että kun vaikkapa kuunnellaan mitä kouluttajalla on sanottavanaan, ja Luumu istuu nätisti perusasennossa kontaktissa, niin se käsi on melkein koko ajan siellä namipussissa... mihin sitä koira karvoistaan pääsisi, vai miten se oli? Olen myös aktiivisesti muistanut vapauttaa Luumun tehtävistään, ja vapautuksen muistamisessa olikin alkuun melkoinen homma!

Ennen pääsiäistä harjoittelimme kurssilla estehyppyä ja teimme muutamia toko-koiralle hyödyllisiä venytyksiä. On se staffi vaan niin mainio treenikumppani, sillä edes venyttelyistä ei selvitty nauruitta. Kun piti namin avulla taivuttaa koiran päätä istuma-asennossa alas oikealle ja alas vasemmalle, tämä herrasmies päätti röyhtäistä oikein kuuluvasti. Ja mä niin repesin! Muut venytykset eivät olleetkaan ihan niin hauskoja, mutta selvittiin niistäkin. Koiran voi pistää pyörähtelemään itsensä ympäri kumminkin päin, ja tämä venyttelyharjoitus on siinäkin mielessä hyvä, että jos koiralla on jumeja/aristuksia jossain, se pyörii toiseen suuntaan helposti huonommin. Mutta onnekseni voin todeta että hyvin pyöri - molempiin suuntiin. Lisäksi toko-koiran lapoja kannattaa venytellä vetämällä namin avulla etutassujen välistä mahan alta koiran päätä sen mahaa kohti (todella vaikeaa!)

Ennen näitä venytyksiä harjoiteltiin estehyppyä. Luumu osasi ennestään hypätä esteen käskystä, mutta ei olla lähdetty mistään tietystä paikasta tai edes jääty hypyn jälkeen niille sijoilleen. Ollaan siis vaan harjoiteltu hyvää hyppytekniikkaa siten, että kesken hypyn olen heittänyt namin sinne toiselle puolen estettä, jotta hypystä tulee tarpeeksi pitkä. Tämä onkin meillä toiminut hyvin, ja Luumu tykkää hyppäämisestä. Jopa niin paljon, että jos ei ole varuillaan, se saattaa lähteä hyppelemään esteitä ihan omin päinkin. Kurssilla harjoiteltiin estehyppyjä vähän jokaisen oman tason mukaan, ja me saatiin hyvinä vinkkeinä seuraavanlaisia harjoituksia. Ensimmäiseksi voidaan harjoitella hyppäämistä jättämällä koira odottamaan esteen toiselle puolelle, kun itse mennään toiselle puolelle odottamaan. Sitten pyydetään koira perusasentoon (hypyn kautta tietysti). Tässä on vaarana, että jos koira ei tunne oloaan tarpeeksi kotoisaksi esteen kanssa, se mieluummin kiertää sen ja tulee perusasentoon näin. Meillä ei onneksi ollut ongelmaa tästä, vaan Luumu hyppäsi joka kerta hienosti!

Toinen meille hyödyllinen harjoitus oli kosketusalustaa apuna käyttämällä pyytää koiraa peruasennosta hyppäämään esteen toiselle puolelle paikkaan, johon kosketusalusta on asetettu. Harjoittelimme tätä niin tunnin loppuvaiheessa, ettei Luumu jaksanut enää keskittyä kosketusalustaan, vaan hyppäsi ihan muuten vaan. Mutta teoreettisesti kun koira hyppäisi esteen ja hakeutuisi kosketusalustalle, samalla annettaisiin pysähtymiskäsky (esim. sama kuin liikkeestä seisominen). Uskon, että tätä tullaan jatkossa harjoittelemaan paljon! Tuossa kesän kynnyksellä voisin houkutella meidän iskää rakentamaan meille ihan oman toko-esteen, niin eiköhän se siitä iloksi muutu :D Hyppyjen kanssa pitää vaan olla tarkkana, että ei missään nimessä treenaa kerralla liikaa. Mille tahansa koiralle hyppytreenit ovat raskaammasta päästä, ja Luumun fysiikan kanssa tulee olla varovainen! Varsinkin kun se hyppelisi vaikka koko päivän, jos vaan saisi. 

Mainitsin tuossa aikaisemmin, että Luumulla on yleistarjontakäsky miten. En ollut tajunnut edes, että meillä on käytössä tällainen käsky, mutta kun muisteltiin kosketusalustajuttua (eikä meillä ollut omaa kosketusalustaa mukana!), sanoin automaattisesti miten, kun Luumu alkoi miettiä mitä tässä nyt pitikään tehdä. Tuijakin tästä kysyi, että ei kai meillä ole mitään käskyä kosketusalustalle - e-hei! Se on meidän yleistarjontakäsky, jota käytän aina tarkoittamaan samaa kuin "hei koira mietis nyt vähän, kyllä sä tän osaat!" Sellainen yleistarjontakäsky on kuulemma ihan hyvä ollakin käytössä, mutta hassua kyllä, en edes tiennyt meillä ensin sellaista olevankaan :)

Good morning, Luumu's style ;)
Pääsiäisen jälkeen viimeisellä kerralla treenattiin noutamista ja peruuttamista. Noutaminen meillä on ollut vähän sellaisessa puolivillaisessa vaiheessa nyt melkein vuoden päivät. Kun Luumu sairastui pienenä kennelyskään, piti keksiä jotain uudenlaista aivotyötä, ja silloin kaivettiin noutokapula esiin. Näistä meidän varhaisista harjoituksista tuli otettua video jos toinenkin. Ennen kurssin noutoharjoituksia Luumu osasi siis kapulan heittämisen jälkeen odottaa lupaa lähteä kapulan luo, sitten ottaa kapulan suuhunsa ja tuoda sen minulle (eteeni maahan), mutta osissa. Luumun nouto ei siis vielä kestänyt koko matkaa, vaan se puolessa välissä suunnilleen tiputti kapulan, katsoi minua, että joko se nami heruisi ja sitten taas kuljetti kapulaa jonkun matkaa. Eikä Luumu osannut tuoda kapulaa käteeni. 

Harjoittelimme noutoa kurssilla ihan samalla tavalla: heitä kapula suht lähelle, anna noutokäsky, koira noutaa kapulan > mene itse vastaan ja kun koira on tuomassa kapulaa, peruuta samalla itse ja ota käsillä kapula voimakkaasti elehtien vastaan. Voimakkaasti elehtimällä tarkoitan, että yritä käsilläsi näyttää koiralle mihin haluat koiran sen kapulan pudottavan. Tämä toimi meillä tosi hyvin, ja Luumu tykkää noutamisesta todella paljon. Tässä kohtaa tuli puheeksi myös palkan arvo ja arvonnosto. Luumun lempipalkka on repimisleikki, ja on tosiaan joskus ollut havaittavissa lieviä keskittymishäiriöitä jne. pelkällä namipalkalla. Jos palkka ei ole koiran silmissä noutoharjoituksessa tarpeeksi arvokas, käy helposti niin, että koira nappaakin kapulan palkakseen ja rällättelee se suussaan menemään. Näin meinasi käydä meilläkin, ja tässä kohtaa otettiinkin mukaan taskusta vedettävä vetopatukka. Eli kun koira on lähtenyt noutamaan, valmistaudu vetämään patukka taskusta sillä sekunnilla, kun koira pudottaa kapulan käteesi. Tässäkin tarvittiin muutama harjoitus ennen kuin Luumu tajusi, että a) kapula ei ole palkka ja b) patukkapalkan saa vasta kun kapula on haettu ja nätisti luovutettu pois. Ja taas: onko sitä vaan niin h**vetin hidas, vai onko tässä harjoituksessa vaan yksinkertaisesti liian monta liikkuvaa osaa? Hävettää oikein, kun Luumu tekisi kyllä, mutta kun emäntä käy niin perkulan hitaalla!

Tähän noutoon liittyen vielä, että jos koiralla on taipumusta "sukeltaa" kapulalle, voi noutoa harjoitella V-muotoon asetetun esteen/verkkoaidan ym. takaa. Eli koira joutuu ensin vähän kiertämään kapulan saadakseen, jolloin myyrähyppy jää väkisinkin pois. 

Peruuttamista emme ehtineet kovin paljon harjoitella, mutta käytännössä siis aloitettiin ihan samalla tavalla kuin koiratanssissa joskus muinoin. Namin avulla ja vähän työntämällä saadaan koira peruuttamaan ensin naamat vastakkain, ja sitten kun peruutus on tällä tavoin hanskassa, ruvetaan peruuttelemaan perusasentopaikasta. Peruuttaminen on Luumulle vaikeaa, eikä se oikein oma-aloitteisesti lähde peruuttelemaan. Tässä siis meille työnsarkaa vaikka kuinka!

Tuijan TOKO-ALO-kurssi oli meille juuri mitä tarvitsimmekin tähän hetkeen. Kurssin loppua kohti Luumu rupesi olemaan niin käsittämättömän hyvässä vireessä, että ei voi kuin ihailla (kunpa pystyisi itsekin olemaan samanmoisessa!). Sain jokaikiseltä tunnilta niin paljon uutta ajateltavaa ja intoa treneeihin, että toivotaan sen kestävän kesän yli. Joka kerta opin niin paljon uutta tokosta, mutta myös Luumusta ja jopa itsestäni! Joka kerta lähdin tunnilta hymyssä suin, että vau miten hieno harrastus meillä Luumun kanssa on! Ja vau miten hieno koira mulla loppupeleissä on! Yhden kerran muistan, että jouduttiin vähän taistelemaan sen vireen kanssa, mutta kaksi viimeistä kertaa oltiin ihan liekeissä! Jopa niin, että noutajalla varustettu kurssitoverimme kyseli että minkä rotuinen tuo on kun tuntuu niin mielellään tekevän töitä!

Superisti vielä kiitos Tuijalle mahtavan ja maailmoja avartavan kurssin pitämisestä - harjoitellaan näillä ohjeilla koko kesä, ja tullaan kenties syksyllä jatkamaan. 

On tämä koiranelämä melkosta vuoristorataa -
juuri kun ollaan saatu turkki ja häntä priimakuntoon Megaderm-rasvahappokuurilla,
niin eikö tyyppi herää tänään aamulla kiva paise huulessa. Nice!
P.S. Sosiaalinen media on muutakin kuin hampaidenpesusta kirjoittamista Facebookiin, ja joka SoMen voimaa aliarvioi, on auttamatta pudonnut kehityksen kelkasta. Kelloa kun ei voi kääntää takaisin, vaikka kuinka tahtoisimme. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että mikään yhdistys tai muukaan rekisteröity taho ei voi omistaa yleiskielistä sanaa (olkoon se nyt vaikka staffi), saati sitten kieltää sellaisen yleisessä käytössä olevan sanan käyttämistä. Kadunmiehelle tulee sanasta (olkoon se nyt sitten vaikka staffi) mieleen koira, joka on rodultaan staffordshirenbullterrieri - ei yhdistys. Pointsit kytköksen ymmärtäneelle, ja vuosikokouksessa tavataan!


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Uimamaisterin paluu


Meillä oli tiistai-aamuna oikein herätyskello soimassa, olihan suuntana SIRIFA-KOIRAUIMALA. Luumu on ollut kerran ennen uimahallissa uimassa, mutta kesällä tuli polskuteltua luonnonvesillä milloin missäkin. Uimiseen Mumeloisella on sellainen viha-rakkaussuhde, että ei ensin haluaisi millään mennä, mutta sitten vauhtiin päästyään ei haluaisi millään tulla vedestä poiskaan. Meillä meni tämä uimaopetus viime keväänä staffimaiseen tapaan mutkat suoraksi -tekniikalla (eli äijä vaan liiveineen veteen, kyllä se uida osaa!), eikä todellakaan ole jäänyt mitään traumoja. 

Ollaan niin onnekkaita, että saatiin koirauimala ihan melkein kävelymatkan päähän meidän kotoa. Harmi vaan, että uimala ei monine rappuineen sovellu Nallelle, joka sitä uintia nimenomaan kovasti tarvitsisi... palautteen poikanen kehittelijöille - ramppikin olisi jo jotain. 

Alku- ja loppusuihkut kuuluvat asiaan. 
Väkisin jos ei vapaaehtoisesti. 
Luumun uimatekniikka on hyvä, vaikka tässä näyttääkin vähän hukkuvalta.
Luumu lähti taas karkuun pelastusliivit nähtyään, ja pitihän se pari ensimmäistä kertaa sinne veteen tuuppasta, mutta sen jälkeen mentiinkin lähes koko puolituntinen vesileluja altaasta noutaen. Etenkin reilun puolen vuoden uintitauon jälkeen hengähdystaukoja piti väkisinkin pitää, koska Luumuhan olisi niitä leluja noutanut sieltä  reidet hapoillakin. Jännä kyllä, että hengähdystaukojen jälkeen altaaseen menoon tuli taas pikkuinen kynnys, ja hiukan piti antaa taas vauhtia. Kesäksi pitää ostaa paljon uusia kelluvia leluja, koska niitähän (kuten kaikkea muutakaan) ei koskaan voi olla liikaa. 

Viime kesänä tuli hävettävän vähän hyödynnettyä näitä meidän lähivesistöjä, mutta käytiin me kerran tuolla Sepän pajan lammessa Irmelin kanssa uimassa ja ainakin kerran pulahdettiin ihmisiä myöten kartanon taakse Aurajokeen. Kukaan ei varmaan jaksa kuunnella mun Vanhalinna-hypetystä enää, mutta täällähän on siis Aurajoen vesikin niimpal puhdasta! Partiolaisen kunniasanalla (olin oikeasti ala-asteella partiossa) - heti vaan kun vesi on täällä niin lämmintä että tarkenee, niin aloitetaan Luumun kanssa viikottaiset uimatreenit täällä kotikonnuilla! (Eikä muuten tekisi pahaa emännällekään...)

Tässä kuitenkin muutamia hassuja otoksia uimamaisterin pulikoinnista - ja tää ilmehän on sellainen, että ei voi kuin nauraa :DD Ja tietty myös videota tuli otettua.




Niin siis mikä hengähdystauko - heitä nyt jo se lelu! 
Möhkäle. 
Nyt muistettiin kuivata korvatkin, viimeksi saatiin korvatulehdus! 

Loppupäivä Piikkiössä Nallen kanssa meni keskivertoa rauhallisemmin :DD
Luumu on tässä lähiaikoina harrastellut muutakin kuin uimista ja sitä perinteistä tokoa. Luumu oli nimittäin jokin aika sitten ompeluseuroissa - tai sukkakerhossa, kutomossa, puuhakerhossa tai millä nimellä sitä kukakin haluaa kutsua. Ollaan jo vuosikymmenet (!) pidetty suvun naisten kanssa lähes viikottain käsityöaiheista kerhoa, jossa käsitöiden tekemisen ohella tietysti syödään hyvin ja juorutaan. Pari viikkoa sitten Luumu sai Ritulta henkilökohtaisen kutsun osallistua iltamiin. Kahden tunnin melko päättömän menon jälkeen herrakin suvaitsi rauhoittua käsitöiden pariin.

Pieni mies, iso hymy.