perjantai 18. toukokuuta 2018

Utopia

Utopia = muinaiskreikan kieltävä etuliite u- sekä topos 'paikka', 
sananmukaisesti siis "paikka jota ei ole", 
tarkoittaa jonkinlaista tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa (Wikipedia).
Utopia = mahdoton haavekuvitelma, haaveellinen suunnitelma (Kielitoimiston sanakirja).


Äitin pieni pillipiipari
Päästiin kolme-neljä vuotta sitten Luumun kanssa niin ihanteelliseen kehitysvaiheeseen, että sen kanssa pystyi viettämään rennosti aikaa meidän pihalla tarvitsematta joka hetki kytätä mitä se puuhaa. Voi niitä pitkiä aamupäiviä piknikviltin päällä, rennonletkeitä aamiaisia, kahvintuoksuisia romaaninlukusessioita keskellä aurinkoista päivää. Isohkoa tonttiamme ei siis ole aidattu, vaikka siitä olen monesti haaveillutkin. En sitä varten, että Luumu lähtisi jonnekin, vaan siksi ettei myöskään meidän pihalle tule ketään vieraita irtokoiria (ei ole yks tai kaks, joita olen tuosta hätistänyt). Mutta koska Luumun kanssa on olleet pihallaolot kovin huolettomia, aidanrakennuksen vaiva on tuntunut hyötyään suuremmalta prokkikselta.



Rennonletkeyttä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kun vielä 2015 kesällä muistan kasvatelleeni Kirputinta vatsassa ja nauttineeni just niistä pitkistä aamiaisista ulkona Luumun kanssa, seuraava kesä menikin Mooin perään katsellessa. Yllättävän hyvin sekin on pysynyt tontilla, mutta kun se oli silloin ekana kesänä niin kamalan nuori ja utelias. Totta kai siis oli, mutta muistan miettineeni että ei vitsi. Meni neljä vuotta siihen kun sain Luumun rentoutumaan pihalla siinä määrin että se voi maata paikoillaan ja nauttia elämästä - ja sit tulee uusi koira jonka kanssa alkaa sama projekti alusta. Ei se Mooikaan tuossa pihalla sen kummempia puuhannut, mutta maate käyminen kesti tuhottoman kauan aikaa, ja itse ei pysty ihan satasella rötväämään, jos pitää puolikas silmä pitää koko ajan kaikkialla tättähääräävässä nelijalkaisessa.

Jonkun puskan raunoilla.

Arvaatte varmaan. Kun Mooi jo sentään seuraavana kesänä rauhoittui silmin nähden, ja meillä oli uudenuutukainen terassikin kaikesta tästä kesästä nauttimiseen - liikkeelle lähti taapero. No totta kai se lähti. Kun se tajusi, että nimenomaan tielle ei saa mennä, sinnehän se just halusi mennä. Koirat lekottelee siellä ylellisellä terdellä ihan ryijyinä, ja meikäläinen juoksee (no okei kyyristelee) pahimmanlaatuisen pakenijan perässä. Ainoastaan päiväuniaika ja satunnaiset hellekelin lutraushetket puhallettavine uima-altaineen toivat tähän kauan kaivattua paussia.




Ni kolme vuotta siihen loppujen lopuksi meni, että kaikki kolme pystyy pitämään pihalla samaan aikaan irti ja samalla myös nauttimaan itse edes jonkun satunnaisen sekunnin mielenrauhaa muistuttavasta tilasta. Havahduin tähän kun yhtenä viikonloppuaamuna iskä karsi omenapuita, possuttimet silppusivat omenapuun- ja minkälie vaahteranoksia tahoillaan, Kirputin työnteli vuoroin kottikärryään, vuoroin polkumopoaan mäkeä edestakaisin ja itse nuorensin marjapensaita (lue: revin kokonaisia hapertuneita pensaita maasta juurineen). Ihanaa, täydellisen idyllistä, jopa pikkuisen... utopistista. Tiellä kulki jos jonkinmoista ajopeliä ja koiraa ulkoiluttajineen, mut kaikki lapset tietää missä koti. Oikeesti mä en saanut itse oikein mitään aikaiseksi, kun jatkuvasti huokailin tämän kesäidyllin perään. Sit kun mä olin olevinaan saanut sen yhden puskan remmottua sieltä maasta, kävin sisältä hakemassa kameran ja ikuistin tän kaiken. Koska mistä sitä loppujen lopuksi tietää kauan tämä taas kestää. Mut aijumaleissön mä aion nauttia tästä tänä kesänä.

Omg, mä yleensä aina muistan suoristaa horisontin!


Loppukaneettina mainittakoon, että Luumu tekee edelleen töitä sen eteen, että pystyisi olemaan pihalla samaan aikaan A) kottikärryn kanssa silloin kun se liikkuu, koska rengas B) haravan, kuokan, lapion tai lumikolan kanssa, silloin kun ne on ihmisen kädessä. Ja yllättävää kyllä, Mooikin on saanut sisällepassitukset nyt viime aikoina silloin kun A) Kirputin haluaa pelata sitä pallopeliä, jossa karvainen "tennispallo" lentää semmoiseen tarramailaan B) Kirputin haluaa heitellä samaa karvapalloa trampoliinin sisällä. Oli muuten aika hilkulla, ettei meidän upouuden ja ihka ensimmäisen trampan turvaverkko ollut täynnä semmoisia Rituliinan mentäviä aukkoja. Hän yritti päästä palloon käsiksi jopa pohjan kautta. Apua. Meinasi tulla pikkuinen tappajahaiefekti.




Vielä loppukaneetin peeässänä mainittakoon että kelleen ei varmaan ole jäänyt pimennykseen se, että meidän Bergenin-matka oli kuin olikin hedelmällinen, ja Mooille odotetaan pentuja syntyväksi ennen juhannusta! Huippujuttu. Mooi vietti myös nelivuotissyntymäpäiviään tällä viikolla, ja aionkin pyhittää seuraavan postin pelkästään tälle kaikelle. Sillä välin voit käydä lukemassa upean Mooin aivan huippukasvattajan Tarun tilannepäivityksen täältä. 


No totta kai tarvii oksasakset olla!


Huhhuh ku oli rankat pihahommat!




perjantai 11. toukokuuta 2018

Onnellinen ympyränjuoksija


Tuntuu etten ehtinyt saada hiihtopusakkaa pesusta ennen kuin helteet alkoivat. Niin nopeasti tämä kesä tuli. Meissä suomalaisissa olen havainnut kuitenkin yhden aikasta mukavan piirteen. Tiedämme kesämme arvaamattomuuden ja rajallisuuden, ja edes tässä asiassa osaamme elää hetkessä - nauttia hellekelistä täysin, paidattomin rinnoin, avojaloin, jäätelösuin ja trampoliinipihoin. Koska kuka tietää vaikka tämä loppuisi jo ensi viikolla, minkä jälkeen se onkin loputonta plus viittätoista ja harmaata tihkua lumentuloon asti ensi vuoden tammikuussa. Ja sekin on suomalainen piirre: pessimismi, inhorealismi, ihan vaan itseään todellisuudelta suojeleminen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Sellaisia me ollaan täällä napapiirin kupeessa.


Meinasi lipsahtaa koirien kanssa harrastaminen enemmän sinne haaveilun puolelle tuossa, mutta onneksi sain kiskottua itseni alkuviikolla parinakin aamuna Loukinaisten kentälle. Vähän pidempinä hoitopäivinä kerkiän tehdä muutakin kuin töitä kieli collareiden vyötärökuminauhan alla, ja possuttimet kiittää. 

Olen muutenkin huomannut, että kannattaa ihan rauhassa antaa myös itselle aikaa sopeutua tähän uudenlaiseen arkirytmiin. Kun reilun parin vuoden ajan totuin aloittamaan ajattelun ja työnteon vasta päiväuniaikaan iltapäivällä, on ihan mahdotonta rykiä itseltään mitään asiallista aivotoimintaa ennen puoltapäivää. Kun oikein luvan kanssa sallin itselleni ne aamutreenit koirien kanssa ja siihen päälle vielä leppoisan kahvihetken somen parissa terassilla, olen sen jälkeen paljon tehokkaampi työntekijä. Ainakin siihen minäversiooni verrattuna, joka väkisin istuu tietokoneella heti aamutuimasta, kun a) kahvin nostovoima ei ole vielä tehonnut b) harhaileva mieleni ramppaa vähän väliä somessa ja keksii kaikkea muutakin toooodella tärkeää hoidettavaa, koska ei vaan kykene siihen aikaan keskittymään mihinkään.



Parhaan työmoodin löytymiseen liittyvät valmistelut ja rutiinit kuuluvat myös olennaisilta osin Luumukoiran tokoharrastukseen. Meidän storyjä Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että kärsin jonkunlaisista käynnistymisvaikeuksista myös nyt Luumun ulkotreenikauden suhteen. Asia on framilla siksi, koska eilen oli se Auran Nuuskujen helatorstain tokokoe, johon joskus alkuvuodesta ajattelin Luumun voivan ehkä osallistua. Siis että jos se pysyy fyysisesti hyvässä kunnossa ja pystyn treenaamaan sen kanssa. No ei oltu kokeessa, enkä ollut edes katsomossa hakemassa kaipaamaani motivaatiota, koska podin itseaiheutettua kotona. 



Mut miks me tosiaan ei alunperinkään oltu ilmoittauduttu sinne, on koska en vaan ole saanut itseäni revittyä treenaamaan Luumun kanssa tarpeeksi. Nyt kun se on ollut hyvässä kunnossa, se tarvitsisi koekuntoon päästäkseen treeniä monena päivänä viikossa, lyhyitä pätkiä, viikottaisia kisapätkiä. Se rauhoittumisen kautta treenaamisen aloittaminen alkoi jo hallikaudella vähän toimia, mut sekään ei kantanut lähellekään edes puolikasta kisasuoritusta. Tehtiin Luumun kanssa maaliskuun lopulla viimeisillä hallikerroillamme neljän liikkeen putki. Onneksi se tuli videoitua, sillä vaikka en siihen pystynytkään lähes kahteen kuukauteen palaamaan, nyt kun latasin sen YouTubeen, se onkin ihan kohtalaisen ookoota katsottavaa. Ei ainakaan mitään sellaista, minkä takia sitä ei voisi kisoihin ilmoittaa.






Mut siitä itse tilanteesta mä en edes muistanut et mitä liikkeitä me oltiin tehty, mut sen mä muistin että se tuntui ihan kamalalta. Kun se ei ollut se rauhallinen, keskittynyt ja aktiivinen Luumu, johon jo useamman kuukauden ajan olin kerinnyt hieman tottua. Vaan se oli - liikuttavaa kyllä - se sama sirkusmies-Luumu vuosien takaa, jolla moottoripyörä keulii ja muurahaiset kutittaa housunpuntissa. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt keskeyttää treeni heti kun huomasin kierrosten nousseen (eli heti jo alkuunsa). Mut sentään tuo videolla ajoittain kuuluva kiljuminen ei lähde Luumusta, tänkkgaad.


Vaikka tämä puolentoista kuukauden takainen kisatreeni pudotti mut maan pinnalle aika lujaa, olin myös treeninjälkeiskahvien aikana oikeesti ihan liikuttumiseen asti onnellinen tästä. Luumu on kaikkien näiden koettelemustensa ja hetkittäisten edistysaskeleidensa takana edelleen se sama vallaton elävä legenda, enkä mä toisaalta vaihtaisi siitä mitään pois. Toisaalta. Toisaalta ja toisaalta.




Nyt ulkokentälle siirryttyämme Luumu on jatkanut tätä teiniaikoihinsa taantumista. Se karkaa autosta suoraan kentälle, ellen pidä sitä käskyn alla tai narussa. Saatan jättää sen johonkin "käymään siihen" ja se karkaa. Onneksi siis tosiaan tsekkaamaan jotain mielenkiintoista kentällä olevaa asiaa, kuten tötsää jne., ei sentään mihinkään omille teilleen. Jos olen jättänyt sille tehosteeksi luopumisnamit siihen käymiseen, se syö ne ilman lupaa. Se on huvittavalla tavalla koskematon. Vaikka sillä on ikää vasta kuusi vuotta, se alkaa hiljalleen pappautua. Se tekee mitä huvittaa, koska sitä huvittaa. Mikään sanktio ei muuta sitä tosiasiaa, että shit vaan happened already. Nami tuli jo syötyä, tötsä tsekattua, ympyrä juostua.




Mut fakta nyt vaan on se, että jos mä haluan sen kanssa joskus kisaamaan (ja kun se vielä itsekin nauttii siitä niimmaanperkuleesti), mun on alettava treenata sen kanssa ihan huolella. Haasteita on, kuten saman hallimielentilan siirtäminen nyt ulkokentälle. Samat rauhoittumisrutiinit käyttöön, sama mustavalkoisuus ja sama zeniläisyys itseeni. Luumu ei tarvitse toistoja sinänsä, vaan se tarvitsee pikkutreenin (vaikka 15 min) useammin kuin kerran viikossa. Se tarvitsee kisarutiineja, liikkeidenvälejä, ketjuttamista, kisapalkan uudelleenjäsentelyä, rauhoittumista, rauhoittumista ja rauhoittumista. Ja sit tietenkin sen pitää viel hoksata se hiton eteenlähetys. Sekin vielä. Mut se onkin sit tarina sinänsä.

Kyllä tää tästä. Kyllä se aina siitä.




Kiitos Anne kuvista!
Loppuun vielä muutama pätkä viime kuukausilta.








perjantai 4. toukokuuta 2018

Muista nuuskutella hajuja


Vietettiin vappua poikkeuksellisesti ilman koiria Saimaan rannalla. Pikkulomanen oli rentouttava, vaikka flunssan iskemiksi jouduttiinkin. Lentsu tarjosi myös erinomaisen alibin sille, miksi juoksu kulki viime lauantaisessa Aurajoen yöjuoksussa seitsemisen minuuttia edellisvuotta hitaammin. Ei se harjoittelun puute, ei ne lasilliset punaviiniä the night before, eikä ne lukuisat Hese-mätöt - vaan flunssa. Btw, vuosisadan idea muuten pyrkiä Hesburgerin kanta-asiakkuudessa kultatasolle just ennen rantakuntopuristuksia (jaa niin mitä?). Ei se vaatinut kuin neljä-viis ravintolavisiittiä kuukauden sisällä, ja kultatasolaiset (minä!) nauttivat ilmaisesta majoneesista koko vuoden. Rankka projekti, mutta tulipa tehtyä.




Kirputin aloitti vihdoin sen päiväkotinsa. Alkukankeuksien, kuten mun Norjan-reissun sekä puistossa murtuneen olkavarren vuoksi viivästyneen aloituksen jälkeen aletaan koko sakki päästä taas jaloillemme. Työni ovat pitäneet possulössin etäällä treenikentiltä ja luontopoluiltakin sen puoleen, mutta nyt kun flunssa alkaa jo hellittää, vapaa-aikakin alkaa jälleen innostella. 




Mooia olen pitänyt täällä meidän pellolla fleksinnarussa kiinni, koska jotenkin just täällä aakeellalaakeella noiden vatipäiden (eritoten Luumun) törmäilyriski on huipussaan. Annen koirien kanssa meno on niin paljon hillitympää, että Mooi on saanut pyrriporukassa nauttia lenkeistään auki, ja tänään kun ennätettiin taas vaihteeksi Rähälän metsiköihin, uskalsin antaa kummankin possuttimen viilettää valtoimenaan.

Jännä juttu toi irti oleminen kyllä. Nämä Vanhalinnan pellot on varmaan jotenkin niin puhki kulutettua ympäristöä noille, että puuhaa on helpompi keksiä toisen villitsemisestä. Ympäristö ei vissiinkään tarjoa tarpeeksi virikkeitä sellaiseen rauhalliseen, normaaliin lenkkeilymielentilaan. Kun sit taas jos mennään ihan mihin tahansa muualle, kummatkin keskittyy enemmän siihen omaan juttuun, nuuskutteluun ja sellaiseen yleiseen ulkoilusta riemasteluun. Vieras ympäristö tarjoaa sen verran jotain ekstraa, ettei tarvi repiä sitä riemua siitä possukaverista. Jännä juttu, ja just tämänpäiväinenkin lenkki on vaan mulle yks osoitus lisää siitä, että pitää vaan enemmän pakata lössi autoon ja ulkoilla muissa maisemissa. Tekee muuten omallekin pääkopalle tosi hyvää.






Toki aina sitä aikaa ei ole valintojen tekemiseen, vaan on mentävä sille mihin oikeesti vaan on aikaa. Sanonnassa ensin työ, sitten huvi on joku totuuden siemen, sillä rentoutuminen on kyllä helpompaa, jos epämiellyttävät tehtävät on hoidettu alta pois. Ja epämiellyttävillä en tarkoita työtä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kaikkea sitä muuta shaibaa, josta aikuisen ihmisen elämä valitettavaasti vaan koostuu: laskujen maksamisesta, verojen suunnittelusta ja hoitamisesta, asioiden buukkaamisesta, aikatauluttamisesta, vakuutusten miettimisestä, raha-asioiden selvittämisestä jiiänee. Vitsi miten rentouttavaa onkin lähteä täysin aikatauluista tyhjän viikonlopun viettoon, kun olen A) maksanut kaikki avoimet laskut B) soittanut kelaan hoitovapaa-asian hoitamiseksi C) hoitanut roikkuneita vakuutusasioita ja D) hakenut uuden kahden vuoden lisenssin käännösohjelmaani.




Vitsi sentään et olikin mukavaa perjantaiaamun ratoksi päästellä menemään Rähälän metsiköissä tänään. Vaikka se tarkoittikin käytännössä semisti eksymistä (mikä siinä on et mä en pysy millään reiteillä evö!) ja suolla lahkeet puolisääreen asti litimärkänä tarpomista. Vitsi sentään miten mukavaa on päivitellä blogia keskellä päivää ja lähteä kohta Kirputinta noutamaan, jotta päästään käymään vielä Kupittaalla tivolissa. Ja ehkä herkutella illalla köyhillä ritareilla. 





Vitsi sentään. Kyllä epämiellyttävien asioiden hoitaminen pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin kannattaa, sillä henkiseltä kovalevyltä vapautuu niin paljon tilaa kaikelle paljon iloisemmalle. Pitäisi jatkossakin muistaa tehdä se (Kirputtimen sanoin) saman tien. Jos voit tehdä sen tänään, tee. Näin asia ei paina sua enää huomenna, ja kerkiät taas pysähtyä nuuskuttelemaan lähestyvän kesän synnyttämiä hajuja luonnossa.

Tämä aamupäiväinen retki tammikuun lopussa Vaarniemeen oli yksi talven mieleenpainuvimmista päännollauskeikoista.
Parhaimpia muistutuksia siitä, että koirille kannattaa raivata kalenterista tilaa kahdenkeskisen ajan viettoon.
Se side tuntuu vaan niin paljon vahvemmalta silloin <3 




Tässä alkoi jo linssi pahemman kerran huurtua.
En ole tarkoituksella vähentänyt kontrastia näin rankasti, hah.
Hyvin sä vedät, muru.