lauantai 19. elokuuta 2017

Kukaan ei voi olla kaikille kaikkea


Osallistuin viime viikonloppuna valokuvaaja Nani Annetten vetämälle bloggareille suunnatulle koirakuvauskurssille. Aihelistalla oli kameran käyttöä ja asetuksia, kuvakerronnan perusteita (mitä se on?), asiaa hyvästä valosta ja hyvästä kuvauspaikasta sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan kuinka koirasta saa parempia kuvia.

Törttöjen kans Stadis (iskä tankkaa). 
Tää Snäpsiid on kyllä ihan oiva väline!
Olen kaivannut omaan valokuvausharrastukseeni vähän erilaista näkökulmaa, sillä pikkasen vaan alkaa kyllästyttää kuvata noita samoja naamoja samoissa asennoissa samalla pellolla samoilla asetuksilla ja s a m o i l l a  v a n h o i l l a  LR- s ä ä d ö i l l ä. Niinpä ei ihan kamalasti ole tullut viime aikoina kuvattua, mutta jos nyt! Mun agendalla on muutenkin pyrkiä ottamaan kaikki irti mun todella perustasoisesta kalustosta. Kameran runko on kuusi vuotta vanha, enkä ainakaan näillä näkymin ole vaihtamassa sitä uudempaan. Kolmetuntinen sessio Helsingin helteisessä Alppipuistossa oli oikein opettavainen mutta rento tapa elokuisen lauantain viettämiseen. Paikalla oli kymmenkunta blogin kirjoittajaa, IG-aktiivia ja ammattikuvaajakin. Kirjoitin jotain ylöskin, ja saisihan näistä Nanin jutuista rakennettua vaikka ihan loistavia meemejäkin ;)



Paras tapa kertoa seuraajille elävänsä samassa hetkessä heidän kanssaan, on kommentoida jotain tapetilla olevaa asiaa. Se voi olla vaikka niinkin yksinkertainen asia kuin hellekelit. Toinen hyvä keino vuorovaikutuksen lisäämiseen yleisönsä kanssa on kysyä jokin suora kysymys. Jos olet suunnittelemassa matkaa vieraaseen kaupunkiin, kysy vaikka vinkkejä kaupungin must see -kohteista. Kun kirjoitat tai kuvaat (tuotat sisältöä), mieti aina ihannelukijaasi. Kuvittele mielessäsi ihannelukijasi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Minkä ikäinen hän on, millaisia vaatteita hän käyttää, millaista työtä hän tekee, mitä hän harrastaa ja (tässä tapauksessa) millainen koira hänellä on. Näin aina kirjoittaessasi voit kirjoittaa suoraan hänelle - sillä let's face it, kukaan ei voi olla kaikille kaikkea. Asia, josta mulla on paljon opittavaa, ja paljosta voisin omaa elämääni helpottaakseni luopua. Raskainta on yrittää miellyttää kaikkia - eikä siinä tule koskaan onnistumaan.


Itselleni päivän ehdottomaksi pääteemaksi muodostui suunnittelu. Blogi voi olla muutakin kuin tuuliajolla ja tajunnanvirrassa ajelehtiva kaarnalaiva. Suunnittele vaikka kuukausi etukäteen mistä tässä kuussa kirjoitetaan. Mullakin on muistikirjassa valtava lista blogipostiaiheista, joista osa vanhenee hyvää aikaa, koska koskaan ei vaan ole aikaa kirjoittaa niistä. Suunnittelemalla blogi jäsentyy paremmin, eikä oma pääkoppakaan ole aina yhtä jumissa ja solmussa. Voit suunnitella vaikka kirjoittavasi kerran viikossa, ja mieti vaikka aina neljä seuraavaa viikon aihetta etukäteen. Elämää ei tietenkään pysty suunnittelemaan ihan näin helposti, mutta perusarjessa ja harrastuksissa usein menot ja tapahtumat on tiedossa kuukausi etukäteen. Esimerkiksi voisin syyskuun osalta suunnitella omat aiheeni seuraavasti:

syyskuun eka viikko: Ajatuksia Piia Karisen koulutuksesta
syyskuun toka viikko: Joku yleinen kirjoitus meidän kuulumisista, painopiste jossain pitkän blogipostilistan aiheessa
syyskuun kolmas viikko: EVL-kiertonoudon ja eteenlähetyksen opettaminen (vanhat luentomuistiinpanot)
syyskuun neljäs viikko: Käytännön treeniposti - mitä kummatkin koirat ovat treeneissä viime aikoina tehneet

Aluksi ajattelin, että raapustelen nyt vaan jonkun esimerkkisuunnitelman tähän, mutta miksipä en pitäytyisi tässä suunnitelmassa. Jos eläisin ihannemaailmassa, voisin jopa suunnitella kirjoittavani tekstit joka viikon torstaina (vaikka), ja jos aikaa olisi, osan teksteistä voisi kirjoittaa jopa etukäteen. Jotenkin kuitenkin tykkään sellaisesta reaaliaikaisesta julkaisemisesta, vaikka aihe olisi universaalimpikin. Ja pakkohan se on myöntää, etten mä kyllä etukäteen saa noita tekstejä tuotettua jemmaan, heh.




Instaa varten suunnittelua kannattaa tehdä vaikka kuukauden juhlapäivät huomioiden. Kirjoittaa ylös mitä kansallisia tai henkilökohtaisia juhlapäiviä seuraavassa kuussa on edessä, ja varata aikaa näiden valokuvien (ja tekstien!) suunnitteluun ja toteuttamiseen. Pidän Insta-tiliämme aivan liian vähässä arvossa ja huonolla suunnittelulla, se toimii mulla lähinnä valokuvien mappi öönä. Siis tyyiin että joka päivä pitäisi jotain laittaa, no laitetaan nyt vaikka tää. Vaikka pitäisi keskittyä enemmän laatuun ja vähemmän siihen määrään. I know. En kuitenkaan tiedä olenko tarpeeksi motivoitunut muuttamaan siinä mitään. Ehkä käyttämään enemmän Snapseediä noiden puhelinlaatuisten kuvien julkaisussa, nyt kun tämän loistavan kuvanmuokkausohjelman löysin. Heh. Katsotaan nyt. Eniten ehkä omassa Insta-tilissä nyppii meidän seuraajien monimuotoisuus. Siis kun varmaan 90 prossaa on ulkomaalaisia (staffinomistajia), joista monet tykkää just sellasesta "puetaan nää koirat johonkin hassuihin asuihin ja laitetaan tää hassu lässytys niiden suuhun" -tyyppisestä kamasta. En ole itse lähtenyt siihen, enkä tiedä miksi annan sen vaikuttaa siihen mitä mä ajattelen voivani julkaista siellä. Kun pitäisi aina ensisijaisesti kulkea sitä omaa polkuaan.



Tähän suunnitteluun vielä ja blogin näkökulmaan palaan sen verran, että tehtiin aika hyvä ryhmäharjoitus. Pienryhmät saivat erilaisia aiheita, joiden pohjalta piti keksiä kolme postia eri näkökulmasta (blogiin tai instaan). Meidän ryhmälle tuli (uuullatuus!) kisasuorituksen ruotiminen, ja laadittiinkin kolme teksti-ideaa eri näkökulmista siten, että ekassa kerrottaisiin valmistautumisesta ja paikalle pääsemisestä (meidän kuvitteellinen kisatapahtuma oli agilityn European Open -kisamatka). Tokassa tekstissä puitaisiin itse kisasuoritusta ja kolmannessa voitaisiin luoda yhteenveto koko reissusta käytännön näkökulmasta, eli tyyliin vaikka kisakaupungin nähtävyydet ja matkustaminen koiran kanssa. Tai kolmas voisi olla myös katse tulevaan, mitä pitää tehdä jotta ensi kerralla menee vielä paremmin? Jos nämä kolme painopistettä siirrettäisiin Instaan, ensimmäinen kuva voisi olla joukkuekuva avajaisista, Suomen liput liehuvat totta kai. Toinen kuva voisi olla jonkin ammattilaisvalokuvaajan ikuistama otos kisasuorituksen tiimellyksestä. Kolmas kuva voisi olla poseeraus koiran kanssa kaupungin nähtävyyden edessä. Simple! Kun suunnitelma on etukäteen tehty, ei tarvitse reissun päällä miettiä että mitähän sinne someen nyt oikein päivittelisi. Kuvia voisi nappailla tätä suunnitelmaa silmällä pitäen.


Kuvakerronnasta sen verran, että kuvalla voi kertoa paljon muutakin kuin välttämättä siitä aiheesta, mistä kuva on otettu. Mielestäni Nanin oma instafeed on aika hyvä esimerkki tästä mitä ajan takaa tässä. Kuvassa voi näkyä koira (jos koira on tilin pääaihe, se on suotavaa), mutta siinä voi näkyä vaikka kirja, jolloin tekstissä voidaan puhua lukemisesta. Tai koira voi olla metsässä, jolloin teksti voi käsitellä vaikkapa metsien rentouttavaa vaikutusta. Panostan ihan kamalan vähän Instagram-postien teksteihin, koska kuka niitä nyt lukisi? Vaikka huomaan kyllä, että mitä enemmän niihin panostaa, sitä enemmän saa myös aikaiseksi sitä sisällön tuottajan kovasti kaipaamaa vuorovaikutusta. Ettei ole jossain tyhjiössä, jota seuraa 10 000 tyyppiä, joista 0,01 prosenttia reagoi kommentoimalla silloin tällöin. 


Keskiyöllä Lightroomin kanssa pelleily ja radiaalisen filtterin käyttö on tainnut pikkasen karata käsistä :DDD
Instan ja miksei bloginkin aihepiirejä kannattaa kategorisoida. Käy läpi julkaisemiasi tekstejä/kuvia ja listaa vaikka viisi aihepiiriä. Pitäydy sitten näissä aihepiireissä ja suunnittele - jotta aihepiirit vaihtuisivat tarpeeksi usein. Esimerkiksi meidän Instan kanssa on käynyt niin, että nykyään kun vähemmän treenaamme tokoa, tulee siitä otettua vielä harvemmin valokuvia kuin joskus tosiaktiiviaikoina. Meidän instaa seuraavat eivät välttämättä edes tiedä, että toko on meille sydämen asia. Blogissa sentään yritän pitää toko-aiheesta kiinni, vaikka välillä lipsuukin triviaalin puolelle. Aion kyllä miettiä tällaisen kategorialistan meidän blogiaiheista, ja suunnitella tulevat tekstit ehkä sen kannalta paremmin. Tykkäisin panostaa enemmän mielentila-asioihin, ja tekniset hommat voisivat olla sitten kokonaan omissa posteissaan. Lukijan kannaltakin voisi olla mielekkäämpää, että pitäydyttäisiin aina siinä yhdessä pääaiheessa. Vaikkapa siis jos seuraava teksti koskisi tokon teknistä puolta, se ei sisältäisi kymmenen eri liikkeen viittä eri osaa, vaan esim. seuraamisen käännöksiä. Piste. (Tän pisteen laittaminen omalle paikalleen on vaan mulle niin kamalan hankalaa, kun olevinaan kerkiän kirjoittaa niin harvoin, tuntuu että pitää sen takia kirjoittaa se romaani yhdeltä istumalta. Jos suunnittelisi aikataulun ja aiheet ennalta, tekstit voisi pitää lyhyempinä ja aiheet paremmin rajattuina. Maybe.)



Okei, palataan koulutukseen. Hyvää valoa pohdittaessa kannattaa miettiä mistä valo tulee, onko sitä paljon ja minkä laatuista valo on. Esimerkiksi suora auringonpaiste on kovaa, huonoa valoa. Auringonpaisteessa ei juuri kannata kuvata, ellei tarkoitus ole nimenomaan kertoa tarinaa siitä, miten aurinko on vaikka tänä kesänä paistanut paljon. Parhaiten somessakin menestyvät kuvat on ikuistettu pehmeässä valossa. Näe myös vaivaa kuvauspaikan eteen (asia, jonka eteen en koskaan jaksa nähdä vaivaa...). Eli jos olet menossa kuvaamaan sinne samalle pellolle, josta on jo otettu tuhat ja yksi kuvaa, suunnittele etukäteen millaisen kuvan aiot tällä kertaa ottaa. Jos taas olet menossa johonkin paikkaan, jossa on todennäköisyydellä asioita, joita aiot kuvankäsittelyvaiheessa retusoida pois, siivoa paikkaa mahdollisimman paljon etukäteen. Siivoa roskat ja poista häiritsevät heinät mallin naaman edestä. 

Valotus säädetään aina kuvan vaaleimman kohdan mukaan. Jos koira on kaksivärinen, kuten Mooi, valota aina valkoisen osan mukaan. Jos Luumun väristä koiraa kuvataan vaaleaa rakennusta tai vaaleaa pilvistä taivasta vasten, valota ympäristön vaaleimman kohdan mukaan. Koiran asettelussa kuvaa varten kannattaa koirasta näkyä kameraan kaikki neljä jalkaa. Istuvan koiran tulisi olla ryhdikäs - korjaa lysähtänyttä asentoa vaikka pallolla tai namilla. Sommittelun kannalta (on koira sitten istumassa, seisomassa tai maassa) on hienoa, että koiralta näkyy kylki. Eli käännä tällöin koiran katsetta jompaankumpaan suuntaan, jolloin koira kääntää automaattisesti myös etuosaansa. 

Kun olet valinnut kuvauspaikan, ota testikuva ilman koiraa. Tuo koira paikalle aina viimeisenä, jotta sen ei tarvitse poseerata älyttömiä aikoja (säätöjen oikein saaminen voi kestää). Muista motivoida koiraa kuvaamiseen! Koiria kuvataan usein niiden silmien tasolta, joten varaudu omassa pukeutumisessasi polvistumaan maahan tai jopa makaamaan maassa. Tiettyjä rotuja (esim. staffit) voi kuitenkin kokeilla kuvata vähän silmän tason alapuolelta - näin koiran roteva etuosa korostuu entisestään. Myös pienet koirat saa näyttämään tästä kuvakulmasta vähän suuremmilta.

Eräs kuvaustekninen oivallus mulle tuli sellaisen taustan käyttämisestä, jossa luonnollisesti varjo sijoittuu koiran taakse. Näin tummaankin koiraan saa automaattisesti paremman valon, kun tausta on koiraa selvästi tummempi. Tätä kikkaa aion ehdottomasti käyttää, vaikka ihan vielä en ole kerennyt kameroineni metsissä ja pelloilla kirmaamaan. Kuvitin postia tällä kertaa koulutuksessa ottamillani kuvilla. Olipas hauskaa kuvata välillä jotain muitakin koiria kuin noita kahta omaani. Lightroomilla on näissä toki osuutensa, eikä ollut helppoa löytää parasta kuvakulmaa, kun meitä pyöri saman mallin ympärillä kymmenen samaa asiaa tavoittelevaa kuvaajaa ;) 

Niinku näin sen taustan kanssa. 

Palataan taas. Jos vaikka pidettäisiin kiinni tästä suunnitelmallisesta linjasta, ja katsotaan mihin suuntaan blogi tästä oikein lähteekään kehittymään. Pitäkää toisistanne huolta ja nauttikaa jokaisesta hetkestä. Elämä on nyt, joten tee siitä omanlaisesi. Turku keräilee itseään mustan perjantain jäljiltä, mutta muistetaan silti rakastaa. 




perjantai 4. elokuuta 2017

Kyl mäki olisin mun kaa


Käytiin eilen pitkästä aikaa treenaamassa ihan oikeaa tokoa. Ei tosiaan olla leirin jälkeen muuta kuin viillelty ranteita auki kierron kanssa olkkarin matolla. Kerran. Oli niin vaikeaa, että ajattelin luopua koko harrastuksesta. Ei kai. Nevö! Ei mutta mä oon kyllä taas vaipunut siihen koko viime vuoden kestäneeseen ei-oo-tavoitetta-ei-tarvi-siis-tehdä-mitään-olotilaan. Se autuas olotila, jolloin voi treenata just sitä mitä haluaa just niin harvoin kuin vaan mitenkään kehtaa. Mutta eilen kun kokoonnuttiin porukalla Kaarinan Kesämäen kentälle, ja olin sen verran ajoissa, että kerkesin lämpätä koirat, hakea kahvia siitä söpöstä kioskista, juoda sen kahvin, olevinaan treenata Luumun ja vaan fiilistellä nostalgisia treenimietteitä - muistin taas miten hauskaa tää kaikki voi olla. Ja kun sen ei tosiaan tarvi olla mitään sen kummallisempaa kuin pari kentällemenoa, perusasentoa ja pätkä seuruuta massiivisella leikillä höystettynä. Eihän sen tarvi..?


Me luodaan kaikki itsellemme jonkinlainen kuva siitä millaisia me ollaan treenaajina tai kouluttajina. Mä olen just sellainen, joka innostuu helposti kaikesta uudesta ja on aina valmis kokeilemaan hullujakin juttuja. Mieleenpainuvimmissa treeneissä on tehty just jotain miljoonan kapulan tunnaria tai hauskoja temppuratoja. Tai vaikka sitä tunnarikapuloista väsättyä ruutua. Ikimuistoisia on myös ne syvällisten keskustelujen treenit, on ne talkit sit käyty koirien tai treenikavereiden kanssa. Nauraa on saanut ihan vatsa jumissa, eikä tietysti kyyneleiltäkään olla vältytty. Kaikki tämä kokeileminen on kuitenkin luonut mun päähän sellaisen pikkasen valheellisen kuvan siitä, kuinka taitava sitä onkaan. Tai siis ei ole. Sitä rakentaa väkisinkin itselleen kaikenlaisia odotuksia taidoista toimia tietynlaisissa tilanteissa. Ja sitä rakentaa odotuksia koiraa kohtaan, eikä sit kuitenkaan omat taidot riitä sen B-suunnitelman miettimiseen etukäteen. Koska koira on koira, ja sillä on joku tuhat ja yksi vaihtoehtoista toimintamallia kaikkiin niihin ohjaajan taidolla etukäteen suunnittelemiin tehtäviin ja odotuksiin.



Mä en tiedä onko just noi odotukset omista taidoista syynä sellaiseen oman itsensä sheimaamiseen, mihin itsekin huomaan sortuvani silloin tällöin. Just siellä Koirakoutsin leirillä mä huomasin sättiväni itseäni ääneen kaikenlaisesta. "Kun toi menee tommoseksi, niin mä menen sit tämmöseksi." "Ja vitsi kun en taas osannut..." Vaikka oppimassahan tässä ollaan itse kukin. Eikö tämän homman suola ole just se, ettei kaikkea tiedä etukäteen kukaan. Mä oon aikaisemminkin puhunut siitä, miten mun on ollut vaikeaa pitää Mooia oikeana harrastuskoirana, koska mä koin pitkään, että mä vaan puuhastelen sen kanssa. Ja puuhasteluhan ei ole oikeaa harrastamista, tietenkään. Mulle jäi se mielentila jotenkin päälle sen kanssa tehdessä, ja vaikka se alkaa teknisesti olla taitavahko joissakin asioissa, mulla on ihan kamala tarve selitellä. Ihmeellistä. Ja mä syyllistyin siihen samaan oikeastaan eilenkin. 


Tehtiin treenien aluksi helppoa paikallamakuuta, jossa jätin nameja tassujen eteen ja kävin välipalkkaamassa. Paikallaolo on nyt meidän treenien kulmakivi, koska siinä on suurin homma ennen kisaamisen aloittamista täällä Suomessa. Mooi on tehnyt paikkista meillä kotona Luumun kanssa vähän, mutta erikseen kyllä ruokakipon kanssa jne. Eli periaatteessa se tunnistaa tehtävän eräänlaisessa toteutusmuodossaan. Sitä on kuitenkin ahdistanut olla liian lähellä muita koiria (ollaan joskus yritetty ottaa jotain vähän turhan kunnianhimoisia ryhmäkuvia...), jolloin sen ensireaktio on väistää. Niinpä mun odotukset paikkiksen suhteen ei olleet suuria. Kunhan saisin sen hetken makaamaan paikallaan (tietty vapautukseen asti) rennossa mielentilassa. Tai ettei se siis ylipäänsä menisi sellaiseen luimuun olotilaan ollenkaan. 


Vielä mitä! Mooihan näytti ihan siltä kuin se olisi joskus ennenkin tehnyt paikkista. Toki se oli reunassa ja välimatkaa vierustoveriin oli tavallista hiukan enemmän. Mutta siellä se pysyi. Avoin ilme naamalla, korvat aktiivisesti höröllä. Pystyin käymään viidessätoista metrissä ihan helposti, ja toisaalta olemaan vähän lähempänä pidemmänkin aikaa. Viimeisen pätkän välipalkan jälkeen se teki ilman nameja tassujen edessä, eikä hämmästynyt, vaikka Kipi vapautettiin siitä ihan vierestä. Huhhuijaa. Kylläpä yllätti. Ja vielä vieraalla kentällä.



Siis positiivinen yllätyshän se oli tietysti, eikä tarkoita että näin sitä vaan paikkis on kohta valmiina. Tietenkään. Mutta jännästi huomasin taas aliarvioineeni Mooia. Ja tunsin huonoa omatuntoa siitä, etten anna sille ollenkaan niin paljon kredittiä kuin mitä se ansaitsisi. Ja miten on ihan musta itsestä kiinni, ettei se ole treenannut enemmän erilaisissa ryhmissä ja sitä kautta olisi paikkiksessakin jo paljon edistyneempi. Ja ja ja... Sitä on vaan vajonnut niin syvälle jonnekin omalle comfortzonelle (joka on oikeasti tosi pieni nykyään!), että treenaaminen vieraammassa porukassa pelottaa sillee melkein jo Kauna-tasolla. (Koulutukset on eri asia, koska siellä voi ihan vapaasti tunnustaa oman tyhmyytensä ja luovuttaa vastuun treenin suunnittelusta sitä työkseen tekevälle.)



Jokaisella on varmasti omat mörkönsä harrastamisen suhteen, ja se kuva itsestä harrastajana on enemmän tai vähemmän sen mukainen millaisena ne treenikaveritkin sua harrastajana tai ylipäänsä ihmisenä pitää. Sitä jää helposti jumiin vanhoihin ongelmiin, omiin tai koiransa. Jos vaikka toimivaa suhdetta koiran kanssa on joutunut rakentamaan useamman vuoden, voi olla vaikeaa nähdä todellisuutta siinä kohtaa, kun ongelmat ovat jo taakse jäänyttä elämää. Historia näkyy meissä kaikissa, mikä on tietysti kehittävää mutta myös meille ihmisille vaikea pala jättää taakseen. Pitää pystyä arvostamaan itseään ohjaajana, koska ei se koirakaan muuten pysty.


Vähän pidemmän intron saattelemana kurkistin noihin leirimuistiinpanoihin, ja voisin sieltä kirjoittaa ylös palan sieltä toisen täältä (omin sanoin, sanatarkkaa oikeellisuutta ei taata jälleen...). Piia Karisen pitämällä luennolla puhuttiin kokonaisuuden rakentamisesta ja osana luentoa käsitetiin myös yhteistyötä, jota tokohan siis kokonaan on. 

Mistä tiedämme, että jokin on koiralle arvokasta? Koira haluaa tehdä asioita, joista se kokee hyötyvänsä. Asioista tulee koiralle arvokkaita, koska se saavuttaa niiden avulla haluamansa. Tähän liittyy latenssin käsite, jolla tarkoitetaan viivettä, jolla koira alkaa suorittaa tehtävää. Jos koira esimerkiksi sivulletulokäskyn kuultuaan kerkiää katsahtaa kerran oikealle ja kerran vasemmalle ennen sivulletuloa, sivulletulo ei ole sille tarpeeksi tärkeää. Latenssi kertoo myös onko koiralla vaikeuksia jonkun asian kanssa. Tehtävän arvon noustessa koiran silmissä koira kehittyy ja päinvastoin.


Hupsista keikkaa, sinne jäi kapula :D
Mut meikäläisen ilme silti :DDD 

Mielenkiintoista on ympäristön ja ohjaajan arvon suhde. Miten arvokas ohjaaja on koiran silmissä ympäristöön nähden? Säännöt ja kriteerit luovat koiralle turvallisuudentunteen. Jos ohjaajan kriteeri heiluu, koira tulee epävarmaksi - sen turvallisuus järkkyy. Ohjaaja voi pitää kriteerinään ihan mitä tahansa, mutta koiran näkökulmasta kriteeri on se mistä palkataan. Ohjaajan arvoon liittyen tärkeää on, että koiralla on valinnan mahdollisuus. Se luo eräänlaista hallinnan tunnetta. Koiran voi antaa valita esimerkiksi lelukasasta mieleisensä > koira pystyy vaikuttamaan. Koiran pitäisi tehdä ohjaajalle töitä, minkä vuoksi treenin alussa sitouttaminen ohjaajaan (ei pelkästään leluun) on tärkeää. Älä ajattele palkattomuutta sinänsä palkattomuutena, vaan luonnollisena osana jokaista treeniä. Näe se mahdollisuutena sitouttaa koira yhä lujemmin itseesi. Se on aitoa kommunikaatiota koiran kanssa ilman välineitä. Muista, että myös treeniliivi toimii vihjeenä palkasta. Tekeekö koira sinulle hommia, jos sulla ei ole treeniliiviä päällä? (Ajatus, jota pohdiskelin Luumun viimeisten kisojen yhteydessä - halusin kisata ilman liiviä, jotta se olisi ihan aidosti mun kanssa siellä.) 

Joko treenit loppui?
Näiden kesäkuisten treenikuvien takana on Anne, kiitos <3
Kokonaisuusluennolla sivuttiin myös virheitä ja niihin suhtautumista. Niin sanoakseni kuuma peruna koulutusmaailmassa tällä hetkellä. Ohjaajan suhtautuminen virheisiin vaikuttaa koiran kokemukseen. Jos virheeseen reagoidaan vaihtelevasti (eli kriteeri on epävarma; välillä palkataan, välillä ei tai toisinaan olemme pettyneitä, toisinaan tyytyväisiä), koirasta tulee epävarma. Eli mieti kriteeri valmiiksi ja ole johdonmukainen omissa reaktioissasi. Suunnittele myös aina se Plan B. Mieti aina, että jos treeneissä tapahtuu jotain odottamatonta, voitko käyttää tilaisuuden hyväksesi vahvistaaksesi koiran yritteliäisyyttä. Jos koira on aktiivinen ja yritteliäs, mieti voisitko antaa pienen virheen olla ja palkata sen sijaan mielentilasta (ja treenata virheen erikseen kuntoon). Täytyy sanoa, että varmaan vähän turhan herkästi tulee sanottua omille koirille pikkujutuista, mutta sen verran aion itseäni myös kehua, että olen aina palkannut aika herkästi myös siitä asenteesta. Luumun kanssa ollaan menty alusta asti asenne edellä, jopa vähän tekniikan kustannuksella (erityisesti nyt seuruu tulee mieleen...). Mut mitäpä se nyt enää haittaisi tai olisi oikeastaan koskaan haitannut.


Leiriltä tallentui puhelimeen muutama otos.
Kiitos Annelle edeltävien kuvien lisäksi myös häkin lainaamisesta!
Noista meidän koulutussessioista siellä leirillä jäi myös paljon merkintöjä muistikirjaan. Aito kommunikaatio on tavoite, johon ajoittain päästiin hyvinkin. Ollaan aidosti ilahtuneita onnistumisista, mutta nöyrrytään myös epäonnistumisten edessä. Jos koira tekee virheen, mieti miten voit muuttaa tehtävää, jotta se suoriutuu. Näe ympäristössä ne asiat, jotka koiraa kiehtovat, ja käytä niitä vahvisteina. Häiriöt eivät voi olla uhkia. Emme voi sanoa koiralle mitä se saa ja mitä se ei saa pelätä. Anna koiran tutustua ympäristöön. Häiriöt ovat lähes aina skaalattavissa. 

Älä houkuttele. Koiraa ei voi anella töihin. Jos houkutellaan ja sitten palkataan, vahvistetaan koiran passiivisuutta. Jos haluat koiran olevan keskittyneempi, ole itsekin keskittyneempi. Pyri ajattelemaan, että hyvä juttu, että tämä (jokin ongelma/haaste) tuli nyt esille. Älä jää kiinni ärsyyntyneisyyteen (jos koira vaikka menee häiriöön) siitä, että et pystynytkään tekemään alkuperäisen treenisuunnitelman mukaan. Älä myöskään päätä etukäteen koska palkkaat, vaan tee se juuri silloin, kun koira esittää sellaista, jota haluat lisää.


Tiedättekö kun joskus yrittää ottaa täydellisen selffien? 
Joka ei oo niinku tällänen.
Vaan tällanen. 

Erityisen tyytyväinen olin Mooin yritteliäisyyden ja jaksamisen lisäksi siitä,
miten vaivatonta ja helppoa sen irti pitäminen kentällä oli.
Sitä ei kiinnostanut mennä muiden luokse,
vaan se oli aktiivinen mua kohtaan. 

Tämä oli joku Jalosen vasemmalle kääntymisen treeni. Päkiöillä leijuttiin vain menemään :D
Mietin myös ihan eilisen treeninkin jälkimainingeissa, että pitäisi enemmän keskittyä myös niihin omiin vahvuuksiin. Koirilla on omansa, mutta niin on meillä ohjaajillakin. Mä oon aina ollut tosi hyvä nostattamaan mielentilaa ja paukuttelemaan henkseleitä. Me mennään treenaamaan suurella sydämellä ja kovalla metelillä. Asenne ratkaisee, eikä anneta pikkujuttujen hämätä. Pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä että ylipäänsä voi harrastaa. Kiitollisuudesta iloon ja onnellisuuteen. Tämmöinen itsensä epäileminen ja selittely on mulle noin muussakin elämässä kovin vierasta, minkä takia varmaan olenkin niin polvillani näiden tunteiden kanssa. Leirillä lämmitti erityisesti mieltä, kun meidän ryhmän mukana kulkenut kuunteluoppilas kertoi toisen päivän treenien aikana, miten mun ja Mooin tekemistä on niin ihanaa seurata, kun mulla on koko ajan niin iloinen ja hymyileväinen ilme. Että miten mun koiran on varmasti ihanaa treenata mun kanssa tokoa. No kidding. En juksaa. Näillä sanoilla. On varmasti ihanaa treenata mun kanssa. Että jos mulla käy vielä mielessä vaipua mieleltäni jonnekin manalan maille, ei tarvi muuta kuin muistella tätä palautetta ja lähteä äkkiä uudestaan henkselikaupoille.

Koska täältä pääsee poooois? 




Mökkielämä Annen luksushuvilalla Urjalassa maistui.
Niin hyvin, että maltettiin koko viikonlopun aikana nukkua jopa 7 tuntia yhteensä. 

Mooilla oli vaikeuksia pysytellä trampoliinin ulkopuolella... 

Uus hitti oli tää jääsalaatti. 
Pikainen myöhäisen yön jälkiruoka! 
Kotimatkalla Mooia nukutti <3
Eilisissä treeneissä.
Luumu taitaa arvata missä ollaan ja mitä tekemässä. 

Ihan luksusta.
Kahvia ja laukku täynnä hiekkaisia tassunjälkiä.