keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Narttumatikkaa


Resurssi tässä kirjoittelee, moi! Tuossa kerkisi olla paljonkin kivan mielentilan peltolenkkejä, ennen kuin tuli nää taikatalvikelit, joista Narnian velhokin olisi kateellinen. Ihan totta. En tämmöisiä kelejä muista kuin lapsuudesta, saati joulukuussa vielä! Just kun menin ostamaan sen Haaklööfssin vedenkestävän kuoritakin (ja itse asiassa sitähän voi edelleen käyttää, kun vaan pukee lämpimämmin alle). Mut en tosiaan valita. Mun puolesta näitä voisi kestää juhannukseen saakka, jolloin tulisi päivässä helle. Kiitos!

Niin pakkohan on ollut myös kaivaa kamera naftaliinista. Ollaan kaikki Kirppulasta myöten tarvottu tuolla metsissä ja hangissa. Ja kun lunta vaan päivä toisensa jälkeen edelleen tuli, rupesi possuttimillakin maavara loppumaan kesken. Maanantaina kun oli kaunis auringonlaskukin, olin kaukaa viisas ja ulkoilutin koko lössin erikseen. Sain upeita kuvia, joiden ansiosta yksin jaksan taas kuvata koko ensi vuoden ilman ainuttakaan menestyksekästä otosta (muistuttakaa muuten mua tästä sitten...). Tiistaina oli vähän painavampi hanki, mutta koska kohtalaisen valoisaan aikaan vielä pellolle kerittiin, olihan se mentävä. Ja kameran kanssa. Mikä suuri virhe!

Tää kuvasarja on Luumun mielestä story of his life :DDD


Mooi aina etuilemassa. Siis etuilemassa!
Blogia pidempään seuranneet kenties muistavat, että meidän peltolenkkeily ei ole aina ollut yhtä auvoa sen jälkeen, kun Mooi muutti taloon. Aluksi meni tietysti hienosti. Koirat juoksivat keskenään hyvässä hengessä ja kaikilla oli kivaa. Tätä ei kestänyt montaakaan kuukautta (viikkoa?), kun satunnaiset rähinät alkoivat. Ja aina siis siellä pellolla. En oikein kerennyt kunnolla ymmärtämään tätä ongelmaa ennen kuin Luumu jäikin pidemmälle sairaslomalle, jonka aikana se ei liikkunut moneen kuukauteen, varmaan vuoteen irti. Tai jos se oli irti, ne eivät kumpikin olleet samaan aikaan irti just siitä syystä, ettei se mene hulluksi kilpajuoksuksi, jolloin Luumu taas rikkoo itsensä. 

Mä olin ajatellut, että rähinöiden perimmäinen syy on varmaan siinä, että kun Luumulle oli niin tärkeää jäädä alkuhepuleiden jälkeen kyttäämään multa palkkaa (jota olin tottunut irti lenkkeillessä jakelemaan reilulla kädellä), niin se ei kestänyt sitä kun Mooi edelleen kävi sitä kinuamassa juoksemaan. Sanoi sille siitä ja sitten Mooi sanoi takaisin: soppa valmis ja ei muuta kuin syömään. Sittemmin mietin että onhan se toki voinut jo tuossa kohtaa olla kipeäkin, että jos sen takia tulee sanomista Mooin kanssa.



No, nytpä olen saanut oikein kyseenalaisella etuoikeudella seurata tätä jännitysnäytelmää ihan eturivistä, kun sama kaava on viime lenkeillämme toistunut. Nyt kun Luumu on ollut niin valtavan hyvässä kunnossa (kopkop), olen melkein joka toinen päivä ellen useamminkin pyrkinyt ulkoiluttamaan niitä irti. En tokotreenipäivinä tosin. 

Useimmiten kaikki on mennyt tosi hienosti, eikä koirien välillä ole tullut sanomista yhtään. Tämä on tosin vaatinut sen, että en ole palkannut niitä yhtään, en ole kutsunut niitä luokse ja vapauttanut jälleen uudelleen tai oikeastaan ylipäänsä kiinnittänyt kumpaankaan mitään huomiota. Kävellyt vaan mykkänä eteenpäin tai jopa puhunut puhelimeen (tai kuvannut noita videopätkiä itsestäni puhumassa Facebookille). Niin ihan hirveesti ette ole nähneet riemukkaita peltolenkkikuvia (järkkärillä kuvattuna), koska tämä aina tarkoittaa sitä, että pysähdellään, poseerataan, käskytetään ja palkataan. Ja vaikka mä yrittäisin kuvata noita ilman että sinänsä ottaisin niihin muuta kontaktia, ei auta. Luumu on meinaan niin ehdollistunut siihen, että kun kamera on mukana, kannattaa juoksennella edestakaisin polkua pitkin pois päin ja taas luokse. Se on aina hyvä mahdollisuus palkkaan (joka on siis todellakin tavoittelemisen arvoinen kuivaakin kuivempi nappula).


Niin nyt sit kaikki vaan eskaloitui viime tiistaina, siis eilen. Vitsi alkoi muutenkin valo loppua, joten ihan yhtä hyvin olisin voinut laittaa sen kameran takaisin kassiin ja olla tyytyväinen niihin upeisiin auringonlaskukuviin, jotka olin just edellisenä päivänä onnistunut nappaamaan. Mut ei. Ja ihan pelkän tyhmyyden ja peräänantamattomuuden lisäksi mulla oli tässä kyllä myös sellainen ajatus, että niitä ongelmia ei kannata paeta mihinkään, vaan rohkeasti koittaa selvittää niiden alkuperää ja sit ratkaista ne. Mä oon ihan tarpeeksi monta hienoa lenkkiä jättänyt kameran tarkoituksella kotiin, ettei vaan kelleen tuu mitään sanomista kenenkään kanssa.



Mä oon vielä palkannut ne maailman tylsimmillä nameilla ja kummallekin tasapuolisesti. Ensin istutaan nätisti, sitten vielä jopa luovutaan niistä nameista ennen kuin kumpikin saa omalla nimellä ottaa sen siitä kämmeneltä. Ihan rauhallisesti, ei todellakaan mitenkään kiihdyttävästi. Mä jopa jätin paljon palkkaamatta ja tyydyin vain kehumaan tai silittämään. Kumpaakin tasapuolisesti. Mut jumankauta sitä rähinää tuli. Ne on aina näiden "palkkaamistilanteiden" jälkeen. Kun ne lähtevät siitä juoksemaan, ne aukovat toisilleen päätä niin että heikompaa (mua!) hirvittää. Mä myönnän että mulla on ihan nollatoleranssi minkään koirien äänellä tapahtuvan kommunikoinnin suhteen silloin kun se kuulostaa rähinältä. En mä edelleenkään tiedä miten tosissaan ne on, mutta mua hirvittää, ni se riittää. Ja sit mää rääyn siellä perässä. Ja kun mä reagoin, Luumu passivoituu. Se laamautuu aivan, mikä sit taas nostaa vielä enemmän Mooin kierroksia. Mikä sit taas nostaa vielä enemmän mun kierroksia. Ja sit Luumu seisoo siellä ihan paskat lahkeessa et taas noi nartut tappelee, viddu.



Positiivista tässä on joka tapauksessa se, että mä pystyn kuitenkin omalla äänellä vaikuttamaan kaiken tällaisen hölmöttelyn loppumiseen. Mut toki mitä kauempana ne on ja mitä korkeammalla ne kierrokset on, sitä kauemmin se kestää. Ja aijumalauta mä hajoilin siellä pellolla eilen. Mulla paloi pinna niin ärkeleesti, että siinä kohtaa kun se paloi, mätkäsin Mooin siitä Luumua härkkimästä sinne hankeen ja lähdin tarpomaan ihan kädet puuskassa kokonaan toiseen suuntaan. No eikö ne tuu sieltä kummatkin perässä että jee hei mikä uus leikki tää nyt on. Mä olin niin vihainen, et mä vaihdoin taas suuntaa, ja voitte vaan kuvitella et en mä niitä nyt pakoonkaan tietty siellä pellolla päässyt. Lähdettiin kuitenkin oikoreittiä pitkin kotiin. En puhunut kummallekaan koko paluumatkana enää mitään ja kytkin ne kiinni täydessä hiljaisuudessa. Juumalauta. Ainut hetki mun päivästä kun mä voin todella rentoutua. Tiättekö kun me lähdettiin tälle lenkille, mulla soi kulkuset päässä enkä voinut muuta kuin hymyillä katsellessani kaikkea sitä puiden oksille kinoutunutta taianomaista lunta. Ja sit mä kömmin yltä päältä hiessä sieltä pellolta vain huomatakseni, että siinä ladon kohdalla on ollut jotain fakin lintubongareita, jotka on varmaan kuulleet kaiken tämän jumalattoman meuhkaamisen (omani siis). Tähtihetkiä, niitä on kuulkaa koiranomistajuus täynnä. Jotka väittää muuta, valehtelee.


Moo-i, tää oli se kodak moment!
Mut se meni jo.
Kyllähän se ketuttaa kun oma hermo menee. Lasten ja eläinten kanssa se ei saisi mennä. Mut se vaan joskus menee, eikä sille mahda mitään. Mut onneksi tässä hätiin tulee mun supervoimani: analyysi! Palattuani tämän rentouttavan peltolenkin jälkeen taas sorvin ääreen ja lopetettuani työt vihdoin vähän ennen puoltayötä, sain onneksi konsultoitua taas Elinaa (tähän semmoinen hikeä otsalta pyyhkivä hymiö) mesen välityksellä. Että oliskos kuitenkin aika normaalia käyttäytymistä. Oliskos kuitenkin kyse kahdesta koirasta, jotka on niin samanlaisia että ne on vähän turhankin samanlaisia. Että kontekstista päätellen minä ja mun huomioni ja mun palkkani olemme resursseja. Ja vaikka ihminen näkee asian niin, että kummatkin saa saman verran, koira (tässä kohtaa ahne narttu) näkee sen niin, että kaikki minkä Luumu saa, on häneltä pois.

Ihan tosi loogista. Lisäksi tässä on vielä se aspekti, että kun me ollaan nyt käyty olemassa irti niin usein, niille on yhdistynyt siihen nyt vähän vääränlainen mielentila. Kierrokset on varmaan liian korkella jo siinä vaiheessa kun ulko-ovi aukeaa. Saati kun ne tajuaa et ihan oikeesti me ollaan menossa pellolle (se on itse asiassa muuten selvää varmaan jo siinä kohtaa kun me lähdetään kotoa; yleensä aina kun Kirppu ei lähde vaunuilla mukaan, me mennään pellolle, jippii ja nupit kaakkoon). Juokseminen kiihdyttää entisestään, ja sit kun siihen tulee toi mun huomion kyttääminen puolin ja toisin, ollaan kaikki yhtä kiihtynyttä myttyä siellä. Paitsi sitten kohta Luumu, joka on vaan ihan stressissä rukkaparka, koska nyt äiti suuttui. Koska yritän nähdä aina sen kultaisen reunan, on tämäkin tavallaan iloinen ongelma. Mä aina mietin ennen toista koiraa, että mä en ainakaan halua sit joskus, että kun tulee toinen koira, että siitä tulee sen koiran koira. No ei tullut. Kyllä ne on molemmat mun koiria niin paljon, et voisivat vähän vähemmänkin olla.

Luumu näyttää: näin juostaan kohti kameraa (ja palkkaa). 



Noniin. Ollaan siis hyvissä väleissä täällä kaikki taas. En aio säikähtää edelleenkään tätä resurssiasiaa (jos se nyt sit on sitä), vaan rohkeasti mennä, kulkea ja valokuvatakin. Lääkkeeksi kokeillaan nyt, että kun kierrokset nousee, Mooi tulee hetkeksi hihnaan. Sille tulee sellainen jännä ilme näissä, kuin se katselisi Luumua kuin saaliseläintä. Lisäksi sitä varmaan vähän vituttaa, kun se ei saa Luumua juoksemalla kiinni. Ja kun saa, sille on vaikeampaa jättää asia saman tien siihen. Siksi Mooi. Se saanee uuden mahdollisuuden hetikohta, ja fiksuna likkana ymmärtää kyllä pian syy-yhteyden. Toki nyt alkuun mä voin märehtiä onnellisuudessa näiden saamieni loisto-otosten ansiosta ja pitää vähän taukoa kameran kantamisesta lenkillä. Sit pikkuhiljaa kokeilla taas ja ihan vähän vain kerrallaan (ei koko pelto-osuutta vaan vaikka ihan yhden kaks kuvaa). Kyllä se siitä, kyllä se aina siitä.

Mooilla se fokus... 
... öh, ei ole aina ihan yhtä intensiivinen.



perjantai 8. joulukuuta 2017

On rankkaa olla tonttumies

... eli possuttimien pikkujouluevankeliumi. Ei herkille.


Lapsi on vihdoin sen ikäinen, että alkaa hoksata joulun taikaa. Ymmärtää riemuta, heti aamusta silmät säihkyen sännätä avaamaan joulukalenteria. Ihmettelemään luukuista avautuvia kuvia. Ottamaan avoimesti vastaan taian ja tunnelman, lapsuutensa joulun.

Tonttu ilmestyi joulukuun ensimmäisen päivän aamuna. Ilmeettömänä ja sanattomana se istui lapsen syöttötuolissa. Punainen huopalakki terhakkaana kohti taivasta sojottaen, pyöreä nykerönenä ujosti ja vähän uneliaastikin lakin alta pilkistäen. Valkoinen parta pehmeänä ja silkkisenä kuin vastasuitun yksisarvisen harja. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ruokahuoneeseen vieviä rappuja laskeutuessaan lapsi huomasi tontun jo kaukaa. Hän hihkui ja säteili ja lähes leijui loput raput. "Hou'upukki! Ihana! Kykkää hou'upukitta, haji hou'upukkia!" (Joulupukki, ihana, tykkää joulupukista, hali joulupukkia.)



Sittemmin "Puain"iksi nimetty (punainen) kotitonttu on aamuisin ilmestynyt tuoden mukanaan pipareita, ja antoi se kerran pikkuautonkin. Kekseliäs pieni veitikka tämä Puain. Emme koskaan tienneet mitä sille olisi seuraavana aamuna juolahtanut mieleen puuhata. Viikossa tontusta olikin tullut lähtemättömästi osa perhettä. Kaikki ne halaukset, kaikki ne yhteiset leikit. Lapsi saattoi kuljettaa Puainia mukanaan pitkiäkin aikoja, ja tonttu tunsi pohjatonta onnea löydettyään vihdoin oman perheen. Illan tullen Puain jäi takkahuoneeseen, josta se taas aamulla löydettäisiin uudet kujeet mielessään.


Oli itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes. Auringon kalvakat säteet kimmelsivät matalalta hiljalleen maahan leijailevien lumihiutaleiden läpi. Taivas ei ollut minkään värinen ja samalla siinä oli kaikki maailman värit yhtä aikaa. Kohta musta maa peittyisi pumpuliin, mitä keveimpään vanuun. Suomi sonnustautuisi syntymäpäiväjuhliaan varten valkoiseen.

Kello läheni neljää, ja äiti tarkasti kodin joka nurkan vieraiden alta. Jouluvalot oli juuri ripustettu keväällä pyöreäksi parturoidun kuusen ympärille. Perinteikäs valonauha kiersi myös kulmastaan repsahtanutta huvimajaa. Ulkotulet loimottivat olemattomassa tuulessa liekin kadotessa henkäyksinä pakkasen pikkuhiljaa kipristämään ilmaan. Hämärä kiihdytti hiivintäänsä, muuttui pimeydeksi, jota tähdittäisivät tuhannet tienoon puutarhoissa, omena- ja kirsikkapuiden oksilla ja kuisteilla kimmeltävät lamput.


Lapsi nukkui vielä poikkeuksellisesti päiväuntaan. Äiti antoi tämän nauttia nokostensa viime hetkistä ennen vieraiden saapumista. Nautti samalla itse hiljaisuudesta, jota tahditti rauhoittava tuhina. Majesteetillinen suklaakakku oli jo nostettu hyvissä ajoin tarjoilupöydälle, kuten ohjeessa neuvottiin. Vielä viimeinen silmäys olohuoneeseen, ja 100-vuotisjuhlat voisivat alkaa. Mikään ei voisi tänään mennä pieleen.



Äiti napsauttaa olohuoneen kattovalaisimen päälle. Valon kirkastaessa pimeän huoneen, hän pidättää huomaamattaan hengitystään parin sekunnin ajan. Jos valkoiseen oli peittynyt piha, niin oli olohuoneen lattiakin. Paksulla villamatolla lepäsi tukoittain vanua. Valkoista, pehmeää ja hirvittävällä tavalla irrallista. Isoja kourallisia ja pienempiä hahtuvia. Osa vielä kosteana, kulmahampaiden lävistämänä. Äidin silmät kiertävät huonetta hitaasti, nopeasti, sykäyksittäin, selällään. Hän ei tajua. Ei vielä.

Vanun lisäksi lattialla on kahvipaketillisen verran jotain hienoa harmaata, kissanhiekkamaista rouhetta. Sitä on joka puolella, eniten ehkä TV-tason alla. Vitriinin alla, sohvan alla, kahvipöydän alla. Kaikkialla. Äiti ei vieläkään tajua. Hän etsii katseellaan erästä pehmojänistä, jolla on massava vartalo ja pitkä, vaalea karva. Mutta se ei ole pehmojänis. Kun äiti näkee valkoisen vanun joukossa repaleista punaista huopaa, hän vihdoin tajuaa. Punainen kaiken sen valkoisen keskellä, kuin pakkashangelle kuutamoyönä teurastettu jänis. Paitsi ettei se ollut jänis. Se oli Puain.

Tarinasta olisi puuttunut vielä suupieliään kylläisenä lipova kettu, joka röyhtäilisi tontun partahaivenia metsän siimekseen luikkiessaan. Tarina ei kuitenkaan kerro kuka tai mikä tämän pikkujouluisen veriteon takana on, mutta syyttävä sormi osoittaa jompaakumpaa perheen petoeläimistä, joita myös lemmikeiksi kutsutaan. Niitä, jotka kaikessa rauhassa vetivät sikeitä yläkerrassa tuhisevan lapsen kainalossa. Jos oikein tarkkoja ollaan, pienen punavalkoisen hengitys taisi kuitenkin haiskahtaa vähän tontunlihalta.

Yeah, on rankkaa olla tonttumies.
Yeah, it's hard to be a tonttu.






Luumu photobombaa! 




Not to worry.
Äiti sai tontun ruumiin siivottua ajoissa pois. Sitä ei nähnyt lapsi eivätkä vieraat.
Cittarista ostettiin sittemmin uusi tonttu, ja tapaus jäi historiaan lähinnä hupaisana anekdoottina,
ei traumatisoivana itsenäisyyspäivän tonttumurhana.
Kakku oli hyvää. Sitä on huomiseksi tulossa lisää, kun äiti viettää treeniporukkansa kanssa omia pikkujoulujaan.

No hard feelings, Puain.



sunnuntai 3. joulukuuta 2017

You're Gonna Hear Me Roar


No niin suuri päivä koitti eilen lauantaina. Oli Mooin kisapäivä. Pidettiin viimeiset treenit keskiviikkona Mooille uudessa hallissa Vanton tilalla. Päästiin tekemään pari kisamaista paikkista erilaisten, Mooille vieraampien koirien kanssa, ja toiseen paikkikseen saatiin luonnollista häiriötäkin mukavasti, kun seuraava ryhmä availi jo innokkaana hallin ovea. Lisäksi tarkoitus oli palkata liikkeiden aluista, mutta eka yritys meni maton nuuskuttelusta muistuttamiseen ja lopulta kentän ulkopuolella hetkeksi istuttamiseen. Toisesta mahdollisuudestaan hauskanpitoon ja paljoon palkkaan Mooi ottikin mainiosti vaarin, ja oli niiiin eri asenteella liikenteessä. Jäi hyvä fiilis ja oltiin kummatkin valmiita pitämään pari päivää totaalilepoa tokosta ennen lauantain kisakoitosta. Tai ainakin mä olin henkisesti, Mooi ei vissiin niinkään, kun muistan ihmetelleeni toisena iltana et miten sillä voi riittää virtaa tuoda noita ikean rottia tunti toisensa perään tohon sohvalle.

Ritvaaaa, herätyyys!
Olin varmaan jännittänyt itseni ihan kipeeksi hyvissä ajoin ennakkoon, koska perjantai-iltana kykenin aivan mainiosti keskittymään viininjuontiin ja lauantainakaan fiilis ei päässyt missään kohtaan kiipeämään sietämättömäksi. Oltiin ajoissa paikalla ja huomattiin olevamme luokan ensimmäisiä ja kaiken lisäksi vielä paikkiksessa Hannan ja Gia-malin vieressä, joiden kanssa käytiin just viikko sitten reenaamassa paikalla makaamista.

Kaksi vapaapäivää teki sen, että Mooi oli ihan hullun hyvällä asenteella liikkeellä. Kun oltiin käyty pikku kävelyllä ja hoidettu ilmoittautumiset, kisakirjan ostamiset ja sirun lukemiset alta pois, kerettiin just sopivasti hengailemaan siinä "aulassa". Siinä oli sopivasti varmaan kaikki muutkin alokkaat valmistautumassa, ja käytin häiriön hyväkseni teettämällä helppoja temppuja. Sopivasti luopumista, rauhoittumista, keskittymistä ja vauhtia. Lähinnä mun kanssa -kävelyä, muutama perusasento, pari sivulta maahanmenoa ja pari istumaan/maahan jättöä. Meillä oli takana haastava viikko, mutta olin onnellinen huomatessani, että Mooi oli rento ja motivoitunut, ja että sillä oli fokus oikeassa asiassa. Mooi oli palkan kanssa aika hurjana. Liekö johtunut kahdesta vapaapäivästä vai kisatunnelman hiipimisestä pienen possuttimenkin rintalastan alle.

Mooi tuli paikkisriviin hyvin mun kanssa. Siinä alussa se steppasi jonkun verran, kävi muun muassa maassa jo etukäteen ja mahtoiko alkaa vähän känistäkin siinä. Odottaminen... se on vaikeeta. Yksitellen käskytys meni meidän osalta tosi hienosti, vaikka kyllä se tuntui pitkältä se aika odottaa, että koko rivi on käynyt maahan meidän jälkeen. Se minuutti taas meni kohtalaisen vikkelään. Mooi oli rennompi mitä se oli ollut koko viikkona, mutta jotain taisi keskivaiheilla vähän mölistä siellä. En huomannut kuuluuko videolla. Vaikka en jännittänyt tässä kohtaa kenenkään pysymisiä tai liikkeen sujumista muuten, on tuo vaan aina niin kuumottava tilanne, että huomasin vaan tuijottavani Mooia niin intensiivisesti (hymyillen niin että se varmaan näytti raivokkaalta irvistykseltä vähintään), että koko tausta tuntui koiraa lukuun ottamatta sumenevan valkoiseksi.

Käninästä ei onneksi rokotettu, vaan saatiin kymppi tästä. Ja onneksi alokkaita oli sen verran paljon, että ei jouduttu heti menemään yksilökehään, vaan pystyin kunnolla palkkaamaan (en lelulla tosin vielä halunnut) ja mahdoinko siinä ottaa pari palkattua perusasentoakin vielä. Kuvitelkaa ei jännittänyt! Se oli vaan niin siistiä!

Mooi oli kehässä niin oma itsensä kyllä. Pari hassua juttua tuli, kuten seuruussa jäi nuuskuttelemaan hitaan käynnin alettua mattoa ja ennen kaukoja kävi nuuskuttelemassa sitä liikkurin kaukotaulua. Mut muuten tehtiin just niin hyvin kuin osattiin. Luoksetulojen perusasentotreeni ei näköjään kantanut kisatilanteeseen asti vielä, sillä hypyssä ja luoksarissa perusasennot jäi kummatkin taakse/väljäksi / mahtoiko edes istua kunnolla alas. Mut jätöt oli varmoja, mikä oli kiva huomata. Koska jos Mooia alkaa yhtään ympäristö epäilyttää, se hipsii mun perään lähes saman tien. Olin hurjan tyytyväinen seuruuseen tota hidasta pätkää lukuun ottamatta. Kaukoissa istuminen oli vähän hidas ja jäi vajaaksi, mutta sentään nousi ekalla. Luokka on niin riemukkaan lyhyt, että jäin jopa kaipaamaan vähän lisää. Mut ei auta, se oli meidän tähtihetki siinä. 


Näitä odottamisia me ollaan sattuneesta syystä treenattu kovin viime aikoina. 
Tykkään, tykkään, tykkään! 
Joo ei se näköjään ihan saumatonta ollut ;) 



Kun se keulii niin se keulii... 

Tykkään Mooin ilmeestä kyllä.
Koko ajan aktiivinen ja valpas. 


Käytiin ulkona leikkimässä lumessa ja olin ihan valtavan tyytyväinen. Jäin kisoihin vielä ylempiä luokkia varten hommiin, joten en sen enempää ehtinyt sisäistää meidän ykköstulosta vielä. Vasta oikeastaan illalla mä tajusin sen vapauttavan faktan, että meidän ei tarvi tahkota noita liikkeitä enää. Voidaan ruveta enemmän tekemään ruutua ja kiertoa, joista erityisesti ensimmäinen on ihan lapsen tossuissa vielä. Ja vasta oikeastaan tänään mä vähän kaiken tämän hypetyksen jälkeen vähän itsekin herkistyin ajattelemaan, että on tää vaan mahtavaa. Se tunne jonka kaikesta siitä treenaamisesta saa. Ja että se kantaa kisoihin asti. Ollaan yhtä joukkuetta, minä ja hän. Pieni punavalkoinen possulapseni, jonka kanssa on vielä niin hauskoja kokemuksia edessä että en malttaisi edes odottaa. Mut maltan mä, ainakaan viikkoon ei tehdä muuta kuin relataan. Vaikka väkisin, vai mitä Mooikoira?








You hear my voice, you hear that sound.
Like thunder, gonna shake your ground.

I got the eye of the tiger, a fighter.
Dancing through the fire.
'Cause I am the Champion, and you're gonna hear me roar.
Louder, louder than a lion.
'Cause I am a Champion, and you're gonna hear me roar.
Tässä vielä meidän pisteet, joita kertyi yhteensä 180. Sillä ansaitsi kunniapalkinnon, TSAUn alokasluokan seuramestaruuden (muuten saman, jonka Luumukin voitti neljä vuotta sitten!) ja 2. sijoituksen yhdeksän koirakon joukosta.

Paikalla makaaminen 10
Estehyppy 9
Luoksetulo 8
Seuraaminen 8
Noutokapulan pito 9
Liikkeestä maahanmeno 9
Kaukot 10
Kokonaisvaikutus 9






Mooi on kuin pieni taistelunukke siellä. Niin sipsakkana palkintopallilla! 
Onneks voitettiin nappulaa, kun se on olkkaritreenistä niin passeli palkka. 


Kiitos vielä hurjasti Annelle kuvista ja kaikille muutenkin kannustamisesta,
treenikavereille treeniseurasta, ajatuksista ja tuesta, sekä vielä kaikille teille, jotka ootte jaksaneet seurata tätä jännitysnäytelmää :D