tiistai 6. joulukuuta 2016

Rakas reikäpää


Ai että kun mä oon kiitollinen tästä juoksuharrastuksesta. Lupasinkin tulla kertomaan millaisia kokemuksia mun elämyspankkitilille kertyi siitä kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Ihan maagista, hei! Reilun tunnin kevyen painelun jälkeen mun nilkka sen sijaan että se olisi hierontapöydällä rentona levätessään sojottanut kohti taivasta, taipui ihan samalla tavalla kuin terveempi sisarensa! Uskomatonta, niin mahdottoman hienoa, että jatkossakin kun joku kropan mutka retkahtaa, tiedän mihin mennä. Varattiin samalla kertaa uusintakäynti noin kolmen viikon päähän, joka mun tuli kyllä peruuttaa mikäli nilkka on edelleen hyvä. Mä taidan kuitenkin käyttää tämän varauksen, koska noin viikko ekan hoidon jälkeen Kirputin tiputti mun jalkapöydän päälle painavan puisen jauhopurkin kannen (se on edelleen siitä kohtaa vähän arka), ja sen jälkeen kun käytiin Mooikoiran kanssa tempaisemassa köykänen 12 kilsan iltajuoksulenkki, nilkka ei enää palautunutkaan niin täpöllä. Murh. Mä ehdin jo tottua siihen luksukseen, ettei tarvi nukkumaanmennessä miettiä miten päin sitä jalkaa roikottaisi sängyn reunan yli. On siinä toki edelleen enemmän liikkuvuutta kuin mitä ennen hoitoa, mutta takapakkia ollaan jonkun verran tultu. Mut hei, lämpimimmät suosittelut kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, jos vaan joku jäsen korjausta kaipaa. Varsinaissuomalaisille vinkkinä, että mun loistokokemukset hankittiin täällä.


Meikä sai myytyä vanhat trekkingvaljaat fb-kirppiksellä,
jolloin näiden uusien hinnaksi jäi kaikkine alennuksineen periaatteessa vain 18 euroa.
Fiksua!
Venyy, venyy - ei veny!


On ollut pimeetä...
Juokseminen on tosin ollut nyt vähemmällä. Ihan keleistäkin johtuen, ja siitä että mulle tipahti syliin kuukauden ilmainen salikortti M&M-kuntosaleihin. Keleistä sen takia, että yhdessä kohtaa oli kamalan kylmää ja liukasta (eikä mulla ollut kuin noi hellekelin popot) ja yhden kerran mä palellutin itseni oikein huolella. Niin oli kaunista juosta, kun taivaallakin oli pastelliväripaletti räjähtänyt palamaan ja samaan aikaan Vanhalinnan peltojen päälle leijaili mitä kevyimpiä lumihiutaleita, laskevan auringon loimussa, kuinkas muuten. Ihan yhtä hehkeetä ei ollut siinä hetkessä kun lämpimän suihkun alla kylmä iho tuntui siltä kuin joku olisi ampunut siinä pikkukiinalaisia. Ei siellä ollut kuin muutama pakkasaste (seitsemän?), mutta sen lenkin jälkeen ymmärsin ostaa kunnolliset kalsarit ja samaan syssyyn talvijuoksuun sopivammat kengätkin. Kuinkas ollakaan, että just sen jälkeen kun mä olin saanut nastat alle, lumi ja kaikki sitä muistuttavakin suli pois... Sit ollaan menty sen jälkeen näillä ikivanhoilla. Mut se vähän mitä ollaan käyty, on ollut ihanaa. Itsensä haastamista ja kevyttä rullausta. Ihan parasta. Lisäpoonuksena odotan vuodenvaihteeseen sovittua pienellä porukalla järkättyä juoksutekniikkakoulutusta (vielä en sano ääneen että #puolimaratoniakohti, mutta ehkä keväällä jo uskallan!).






Vanhalinnassa siellä Ravattulan puolella riippusillalla. 

Mut se salikortti hei! Mä ajattelin, että en mä siellä kerkiä käydä ja vaikka kerkiäisinkin niin haluanko edes. Mutta kun se ei maksanut mitään ja siihen kuuluu kaikki ne jumpatkin, niin miksei. Vaati hiukan tahdonvoimaa ja sitä kuuluisaa tahtotilaa (argh), kun astelin semmoisen reilun seittemän vuoden tauon jälkeen salille kaikkien niiden juttagustafsberkkien ja bullmentuloiden sekaan. Siellä kun pyörin 360 asteen ympyrää useampaan kertaan tuttuja laitteita etsiskellessäni, mietin vaan että älä vaan anna niiden haistaa sun pelkoa. Ei vaan ihan tosissaan; löysin koko ajan lisää laitteita, joiden toiminta muistui äkkiä mieleen; painoja sai lisätä yllättävän hyvin (Kirppu painaa tietty kymmenisen kiloa, sitä kun nostelee, missään salilla tartte käydäkään) ja kun tasapaino lopulta löytyi myös juoksumatolla - olihan se upee fiilis. Ottaa kropasta pitkästä aikaa ihan aidosti kaikki irti ja samalla nauttia siitä kärsimyksestä. Aijettä mitä äiti-ihmisen hemmottelua! Luksus vietiin ihan ruhtinaaliselle tasolle, kun kaiken kivan rääkin päätteeksi tajusin lafkasta löytyvän vielä saunankin. Siellähän mä olen viime ajat viettänyt, jos ei ole blogin puolella näkynyt (tähän semmonen huutonauruhymiö). Parin viikon salistelun jälkeen uskaltauduin jopa mun lemppari Les Mills -tunnille: Bodycombattiin! Tästä lähtien kirjainyhdistelmä bc saa mun elämässä ihan täysin uuden merkityksen! Heh. (En kuollut sinne, vaikka seuraavana päivänä venytyksestä riitti ihan se että Luumu tahtoi jäädä haistelemaan puskaa ja Mooi jatkoi samaan aikaan matkaa.)

Ni olik jottai lenkkijuttui?
Et ole kuitenkaan erehdyksissäsi eksynyt lukemaan mitään wannabe-bikinifitnessblogia (Gott sei Dank), vaan ihan tätä meidän elämäkertaa vaan. Se nyt vaan on niin, että liikunnasta tulee vaan niin kamalan hyvä mieli, ja se heijastuu ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen. Liikunnasta on taatusti tullut Luumullekin parempi mieli, ja mä lakkasin jopa sen kanssa kirjoittamasta lenkkipäiväkirjaa. Olen siis useamman kuukauden kirjoittanut lenkkien kilsamääriä ylös (plus jos on sattunut jotain muuta erikoista: irtonainen eläin (kissa, koira, pikkulintu mitä näitä nyt on), possuttimet on saaneet painia sisällä, ollaan käyty pellolla/metsässä jne.), jotta jos se taas jossain kohtaa ontuu, pystyn siitä päiväkirjasta katsomaan että mistä se johtuu. Joku kuukausi sitten päiväkirjan kirjoittaminen vaan jäi, ja se on varmaan hyvä merkki siitä, että Luumukoira alkaa olla terveiden kirjoissa! Ihan vielä en ole sen kanssa taas pellolle uskaltautunut, mutta metsään piipahdettiin pidemmän hihnan kanssa (miten joku voi hukata tähän huusholliin 20 metriä paksua kirkuvanoranssia liinaa, kysynpähän vaan!). Ja hihnalenkillä ollaan posoteltu jo ihan 7 km:n lukemia (1 h 10 min, ei tosin todellakaan joka päivä). Jos meillä on ollut pidempi lenkki (sen sijaan että on useampi lyhyempi), olen pitänyt suosiolla seuraavan päivän lepopäivänä (2 x max. 30 min). Tämä on toiminut - kopkopkop - ja tunnelin päässä kimmeltää jälleen mitä ihanin valo!

Mistä tää tyyppi voi tietää, että tää treenitasku on nimenomaan TREENItasku,
kun ei se ole sitä koskaan siinä tarkoituksessa nähnyt käytettävän..?
Änböliiväböl! Täähän seuraakin ihan itsekseen.
Puhutaanpa lisää Luumusta. Mä oon nyt neljä kuukautta kerännyt voimia käsitellä Luumun terveysasiaa, ja nyt kun mä olen lopulta ihan rehellisesti sinut sen kanssa, musta tuntuu raskaalta palata näihin tunteisiin. Kaikki on varmaan jo miljoona kertaa kuullut, että Luumu on ollut saikkarilla monta kuukautta epäonnisesta ojanylityksestä aiheutuneen oikean olkapään/rinnan pehmytkudosvaurion takia. Koska Luumu ei saanut tarpeeksi yhtämittaista lepoa, vaurio ei päässyt paranemaan, vaan oireili satunnaisesti rasituspäivän jälkeisen aamulenkin alkumetreillä minimaalisena ontumana. Tätä tekstiä sivuten (ootko muuten lukenut, hyvää settiä siellä) sitä hoidettiin siis fyssarilla ja hierojalla, mutta vaikka oireet saatiin kuriin, itse vaivaa ei (jälkiviisaana sanottuna: tietenkään). Vaikka kukaan muu itseni lisäksi ei missään vaiheessa huomannut Luumussa mitään oirehtimista, varasin sille heinäkuun puoliväliin ei-kiireellisen ortopediajan Koira-Kissaklinikalle, koska en vaan jaksanut enää vainoharhaisuuksissani kytätä sitä. Samalla kun lopulta mentiin sinne meitä aiemminkin hoitaneen Eva Einola-Koposen vastaanotolle, huomaan hokevani varmaanpidätmuaihanhulluna ja eitässävarmaanmitäänhätääole.

Elokuussa menossa vastaanotolle.
     "Luumu tuli klinikalle, koska se on aristanut oikeaa olkaa ja ollut jäykkä alkuliikutuksessa. Mennyt paremmaksi fysioterapiassa. Välillä omistaja epäillyt onko koira kipeä vai ei. Yleistutkimuksessa ei huomauttamista, ei neurologisia poikkeavuuksia. Kuumeeton, ei ole ollut punkkeja.
     Palpaatiotutkimuksessa todettiin, ettei koira ota oikealle etujalalle täyttä painoa, aristaa kaulan vasemmalle kääntöä nostamalla oikean etujalan ylös. Ei arista eturaajojen nivelten manipulaatiota, eikä arista niskaa. Selkä arka rintarangan lopussa. Kun takapäätä palpoidaan, tulee arkuutta alaselän köyristämisestä, eli koira ei pysty viemään takaraajoja eturaajojen väliin. Oikea kinnernivel täyttynyt. Ontumatutkimuksessa koira reagoi takapolvien taivutukseen menemällä sen jälkeen passiravia ja ympyrällä vielä huonommin."
     "Kuvissa todetaan alaselässä L7 - S1-välissä alkavaa spondyloosia."
     "Käsittääkseni suurin kipu tulee alaselästä, ja lisäksi koiralla on voimakas lihaspinne etupäässä. On mahdollista, että loukkaantumisessa hypyssä ojan yli koira on lyönyt bikepsjännetupen, ja siitä on seurannut vaihteleva tulehdusreaktio."

Mä oon aina puoliksi vitsaillut ja puoliksi hysterisoinut, että noni, nyt sillä on joku spondyloosi varmaan. Kuitenkin kun mä olin kuuntelemassa niitä tuloksia, jouduin istumaan alas, ja taisi siinä muutama kirosanakin tipahtaa röntgenhuoneen lattialle. Mä kuljin kuin sumussa, enkä silti osannut surra ennen kuin vasta illalla. Ja sittenhän siitä ei meinannut loppua tulla. Koko loppukesä ja pitkä matka syksyäkin on ollut yhtä selviämistä. Se on kuitenkin ihan jumalaton ydinpommi, kun sitä vie terveen koiran lääkärille ja lähtee sieltä sairaan kanssa. Tunteiden kolmas maailmansota. Loputon rintamataistelu masentumisen ja valheellisen toivon rajamailla.

Kohta saat laaserista! 
Taas me ollaan täällä!
Tokkurainen koira CT-kuvan jälkeen. 

En tietenkään osannut siinä tilanteessa kysyä Evalta mitään, ja vasta paljon myöhemmin jaksoin googletella asiaa. Kysymyslista kuukauden päästä odottavaa kontrollikäyntiä varten kasvoi. Eniten kuitenkin mielentilaa kohottivat tuttujen kertomukset omista spodyloosikoiristaan - siis just ne positiiviset kertomukset siitä miten sen ja tämän spondyloosi ei sitä vaivannut koskaan ja lopulta se kuoli johonkin ihan muuhun. Tai miten sen ja tämän spondyloosi ei koskaan edennyt alkuvaiheesta pidemmälle. Tai miten siinä ja tässä rodussa spondyloosi alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, ja silti sen rodun kanssa porskutetaan pitkälle. Mä huomasin tarrautuvani positiivisiin spondyloosikokemuksiin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Koska varmaa tässä sairaudessa on, että mikään ei ole varmaa. Tulevaisuutta ei pysty ennustamaan näiden kuvien perusteella. Tätä on niin erityyppistä, ja se etenee kaikilla eri tavoin. Ja joillakin se ei etene ollenkaan.

Spondyloosi on siis selkärangan rappeumasairaus, joka joidenkin tietojen mukaan on seurausta rakenteellisista ongelmista, ja sittemmin ollaan tutkimuksissa saatu selville, että spondyloosi periytyy myös (no tietysti rakenteen kautta mutta myös) geneettisesti. En nyt jaksa kaivaa mitään lähteitä tähän, koittakaa pärjätä. Spondyloosissa nikamien väleihin saattaa muodostua luusiltoja ja/tai luupiikkejä, ja sairauteen kuuluvat myös mahdolliset välilevyn pullistumat. Edetessään sairaus voi olla hyvinkin kivulias, mutta ilmeisesti luuduttuaan se ei aiheuta kipua, vaan on jäykkä. Tämän kaiken tiesin jo entuudeltaan, joten spondyloosi jo sananakin tuntui valtavalta kiroukselta.


Voi pikkumurua <3
Luumu oli eläinlääkärikäynnin jälkeen kipeämpi kuin se oli ollut missään vaiheessa ennen, ja se oli tietysti ihan kamalaa katsottavaa. Soitinkin siitä vielä perään, ja se kuulemma kuului asiaan, koska sitä oli siellä härkitty ja taivuteltu niin. Käytettiin syksyn mittaan 10 kerran laserhoitokortti, ja Luumu sai niveltulehdukseensa kolmen viikon Onsior-tulehduskipulääkekuurin. Vaikka se havaittavin kipu siitä ensimmäisten päivien jälkeen hälveni, se ei ollut kuukauden päästä sovittuun kontrolliin mennessäkään kivuton. Sen sijaan kuitenkin että se olisi oireillut etupäätään (minkä vuoksi me ortopedille mentiin), sillä oli selvästi selkäkipuja. Se yritti härkkiä häntäänsä ja nirputti raajojaan. Lisäksi koko koira oli aivan kivikova.

Kun siinä ortopedillekin ihmettelin tätä spondyloosilausuntoa (että kun ollaan eletty niin aktiivista elämää, eikä pariin vuoteen ole ollut mitään kremppoja), tuli puheeksi että todennäköisesti alkava spondyloosi ei ole sitä mitenkään vaivannut, mutta nyt kun etuosa on ollut pidempään on/off-kipeänä, Luumu on joutunut kompensoimaan liikkeitään takapäällään, mikä taas on kipeyttänyt selän. Tämä tukee tosi hyvin omia fiiliksiäni siitä, että Luumu ei tosiaan ole ollut selästään kipeä ennen tätä epäonnista ojanylitystä. Tai oikeastaan se ei mielestäni ole ollut selästään ollenkaan kipeä ennen kuin vasta eläinlääkärillä tehtyjen taivuttelujen jälkeen, mutta vaikeaa tietysti sanoa miten paljon selkädiagnoosin kuuleminen vaikuttaa omiin koiran kivunhavaitsemiskykyihini.

Me rampattiin siellä klinikalla niin paljon loppukesästä, että kirjahyllytkin kävi tutuksi...
Näitä staffikirjoja oli... viihdyttävää lukea. 






Kontrollissa elokuun puolessa välissä kirjoitettiin: "Luumu on nyt etupäästä, olkapäistä ja niskasta parempi. Alaselkä edelleen arka, mutta kottikärryprovokaatio ei aiheuttanut ongelmia. Koira pystyy tekemään nopeat käännökset, eikä nyt arista etupäätä. Selän CT-tutkimusta suositellaan, jotta nähdään välilevyjen ja rangan tilanne." Luumu sai hurjasti kehuja liikkeistään, mikä toimi mulle hyvänä vahvistuksena siitä, että kyllä mä näköjään olen harjaantunut itsekin havaitsemaan sen pienimmätkin virheet askelluksessa (muista koirista mä en osaa yhtään katsoa, jännä homma!). Eva oli tällöin kontrollissa vähän ymmällään siitä miksi selkä on edelleen noin kipeä - koko koira oli kuten olin valitellutkin, kauttaaltaan ihan kivikova, ja se oli tehnyt semmoisen valtavan tiiliskivimäisen tynnyrin siihen vatsan/selän ympärille.

Luumun kanssa oli kyllä sinänsä ihan ookoo rampata klinikalla, kun se osaa niin nätisti ja rennosti odotella.
Ihan sama kuinka paljon siellä on koiria samassa tilassa. 

Vastaus mysteeriin löytyi kontrollista viikon päähän buukatusta CT-kuvasta. Kuvat kävivät Sveitsissä asti jollain spesialistilla, mutta tässä käännettyä diagnoosia: "Bikepsjänteen ura on normaali, eikä bikepsjänteen yläkiinnityskohdassa ole mitään muutoksia. Lievää spondyloosia lannerangan viimeisen lannenikaman (L7-S1) ja ristiluun välissä sekä 5-6 lannenikamien välissä. Ristiluun ja viimeisen lannenikaman (L7) kohdalla spondyloosi leviää sivusuunnassa niin, että nikamien välisissä raoissa (intervertebra foramina) on ahtaumaa. Samoin L7-S1 välissä on välilevyn pullistuma, joka ei kuitenkaan paina selkäydinjatketta. Pienet välilevyn pullistumat näkyvät kolmos-nelos lannenikamavälissä ja vitos-kutos lannenikamavälissä ilman selkäydinjatkeen painetta."

Päätelmä: "Pientä olkapään sisäosan pehmytosavauriota, joka voi johtaa epästabiilisuuteen ja lievään kipuun. Minimaaliset Hansen tyyppi II -välilevypullistumat, ei selkäydinpainetta eikä selkäydinjatkeeseen kohdistuvaa painetta. Voivat välillä aiheuttaa paikallista pientä kipua." (Lisäksi jotain pientä siellä täällä, aavistuksen virheellisen rakenteen aiheuttamaa, iän tuomaa kulumaa jne., lievä lonkkaniveldysplasia ym. jotka ovatkin olleet tiedossa jo > D:n lonkat, joista oikea on vasenta lievempi.) Mutta löytyihän se syy miksi selkä oli edelleen kipeä. Välilevyn pullistuma, joka ei ollut näkynyt röntgenissä, oli varmaan ronkinnasta tai mistä lie ottanut nokkiinsa ja kesti "parantua" ts. lakata aikeuttamasta kipua. Me jatkettiin laserissa käyntiä, mutta nyt ei hoidettu enää olkapäätä vaan ainoastaan selkää.



Parin viikon kuluttua CT-kuvauksesta saatiin luvalla käydä fyssarilla, eikä Tanja meinannut uskoa koko diagnoosin kirjoa sen perusteella miten hyvässä kunnossa Luumu oli. Tuntui ihanalta saada välillä jotain positiivisia uutisia, kun pari kuukautta oli saanut vaan aina käännellä poskea kerta toisensa perään. Lisäksi käynti toi muutenkin lisää perspektiiviä meidän tilanteeseen. Voisihan asiat tosiaan aina olla huonommin. Sillä voisi olla tähän mennessä vaikka kummatkin ristarit leikattuina, ja onhan Luumun elinaikana mennyt meidän koiratuttuja monttuun milloin mistäkin syystä. Pitää olla kiitollinen siitä, mitä kaikkea positiivista kuvauksista löytyi. Lievästä mataluudesta huolimatta lonkat ovat oikein siistit, ja vanhassa traumapolvessa fabella on paloina, mutta siististi paikoillaan. Edelleen, ihan muuttumattomana nelisen vuotta tapaturman jälkeen. Nyt on koko koira tutkittu lähestulkoon päästä varpaisiin, ja tiedetään minkä kanssa sitä ollaan tekemisissä. Ei tarvitse enää elää epätietoisuudessa.

Ajan kanssa selkäkivutkin loppuivat, ja Luumu rentoutui ja pehmentyi keskivartalostaan. Jatkuvasta "onko se nyt kipeä" -kyttäämisestä pääsin ajan myötä itsekin yli, ja voin keskittyä ainoastaan kuntouttamiseen. Kun Luumun etuosa lakkasi kipuilemasta, se pystyi käyttämään kroppaansa jälleen normaalisti, mikä tasapainotti myös selän tilanteen. Mutta kun selkä lakkasi olemasta kipeä, palasi olkapään pehmytkudosvaurio riesaksemme. Syksyn mittaan on käynyt muutaman kerran niin, että Luumu on pihalla päässyt kylmillä lihaksilla repäisemään kissan tai minkä lie perään (ja arvatkaa vaan onko sillä mitään järkeä päässä näin pitkän levon jälkeen...). Ontuminen on hetkellisesti palannut, ja olen pelännyt, että tämän seurauksena kipeytyisi jälleen myös selkä. Vitsi mikä noidankehä tosiaan. Meidän piti mennä ihan vihoviimeiseen kontrolliin joskus lokakuun loppupuolella, mutta syyskuun puolessa välissä kun sattui jälleen kerran joku fiddumainen häppeninki, varasin ajan konsultointiin jo nopeammalla aikataululla. Sitä alkoi jotenkin itsekin olla ihan loppu siihen, ettei tää koira tule koskaan kuntoon. Miten mä saan sen muka ikinä siihen kuntoon, että se voisi juosta pellolla vapaana, kun aina tulee joku juttu, että se kylmillä repii itteensä.

Ei me tietenkään samana päivänä päästy klinikalle, ja kun me muutaman päivän päästä saatiin se aika, eihän siinä ollut mitään vikaa enää: "Luumu tuli kontrolliin. Luumu oli ollut kipeän oloinen ja ontunut. Nyt koira liikkuu erittäin hyvin, sekä suoralla että ympyrällä liikeradat erittäin hyvät. Tunnustelussa ainoa poikkeama oli lievästi tiukat niskalihakset ja vasemman takajalan lonkan ojennuksessa koira hiukan vastustelee liikettä, mutta tekee kun varovasti venytetään. Jatketaan liikunnan lisäystä joka viikko. Kun koira on 2-3 viikkoa vointu vapaammin liikkua pitkässä liinassa, voitte pitää myös vapaana."

Liikunnan lisäämisen kanssa ollaan haettu koko syksy tasapainoa. Pitäisi kuitenkin liikuttaa mahdollisimman paljon, jotta se saavuttaa jälleen hyvän fyysisen kuntonsa, jonka avulla se on varmasti tähänkin asti pysynyt niin oireettomana. Evan mukaan on lähes väistämätöntä, että vaikka liikuntaa lisätään todella varovastikin, näin pitkän levon jälkeen se väkisinkin kipeytyy jossain kohtaa (Luumun etuosa siis). Ontumisen palaaminen vaikka useammankin hyvän viikon jälkeen oli itselle henkisesti todella rankkaa. Jotenkin sitä vaan aina kerkesi ajatella, että nyt ollaan hyvällä tiellä, nyt se on vaan suunta ylöspäin - kunnes vähän pidemmän iltalenkin jälkeen sä et enää aamulla muista, että nyt piti pitää vähän lyhyempi aamulenkki tai mitä ikinä. 

Me lisättiin viikoittain (tai vähän alle viikossa) puolisen kilsaa päiväkilsamäärään matkaa. Tyyliin että viime viikolla päivän lenkeistä muodostui yhteensä 4 km, niin tällä viikolla voidaan jo lenkkeillä yhteensä 4,5 km. Ja tietty se yhtämittainen lenkki kasvoi samassa suhteessa. Joka päivälle ei ollut pitkää lenkkiä, vaan nekin suunniteltiin suhteessa kaikkiin muihin lenkkeihin ja tekemisiin. Aika pitkälle kuntoutus on ollut ihan vaan niitten rajojen hakemista. Ja sit loppujen lopuksi ei sillä lenkin pituudella sinänsä ollut merkitystä, vaan tarkoitus oli saada aika pian myös siihen kuntoon, että kroppa kestää myös vaihtelevassa maastossa kulkemisen. Ekan kerran kun käytiin metsässä liinassa, tehtiin seuraavana päivänä vähän pidempi aamulenkki hihnassa (~4 km), ja eikö se viime metreillä ennen kotia ontunut taas. Sittemmin opin, että kun on näin kauan ollut levossa kuin mitä Luumu oli, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka metsässä ei todellakaan ollut mitään ongelmaa eikä sen jälkeen kotona missään vaiheessa, sinä ajankohtana neljän kilsan hihnalenkki seuraavana aamuna oli liikaa. 

My god, nää maisemat tuli vähän turhankin tutuiksi silloin heinä-elokuussa.
Kun piti olla lyhyttä lenkkiä ja mahdollisimman vähän mitään asvalttia tai edes kovaa hiekkatietä.
Ja tietty portaat piti alkuun kantaa. Kyllähän se tietty kävi ihan treenistä kannella sekä Kirppua että 20-kiloista possutinta meidän kolmikerrokisessa talossa edestakaisin...
Epätasaisen askelluksen (käytän tässä rinnakkain termiä ontuminen, vaikka se ei monelle ulospäin ole näkynytkään) lisäksi olen todella oppinut lukemaan Luumun pienimpiäkin merkkejä kivusta tai epämukavuuden tunteesta. Evan ohjeiden mukaan jos se on kipeä (kuntouksessa edetty nopeammin kuin kroppa kestää), silloin syötetään satunnainen kipulääke - eikä liikuteta koiraa. Ja sitten taas palataan liikuttamaan. Eli ei saa pelätä sitä liikuttamista eikä sitä kipulääkitsemistä. Niinpä mä aluksi syötinkin sille aika herkästi nappia naamaan milloin se istui vähän kyyrymmässä tai muuten tuntui murjottaen jotakin vaativan. Tosin sittemmin olen taas huomannut, että kaikki epämukavuudet eivät välttämättä ole kipua. Kun Luumukoira voi ihan muuten vaan näyttää siltä että se tekisi hidasta kuolemaa, jos sillä on ummetusta, kakkahätä, kylmä tai vaikka Kirputin on jättänyt koiraportin väärään asentoon. Mutta mikä tietysti on hyvä huomata etenkin noiden pullistumien kanssa, niin talven kylmät ja liukkaat kelit voivat aiheuttaa eri tavalla kipua ja jäykkyyttä. Niinpä tässä meidän antiikkisessa huushollissa aloinkin pukea Luumua kaksinkertaiseen collegehuppariin aina aamuisin, ja olevinaan se oli aamulenkillä sen jälkeen vähän vetreämpi. Usein se tykkää myös seurata meidän aamutouhuja istumalla keittiön liukkaalla muovimatolla - mikä ei hellyyttävyydestään huolimatta tee hyvää sen kropalle, ja olenkin käskenyt sitä välillä olkkarin puolelle sohvalle Mooin viereen lepäämään, jos se melkein istualtaan torkkuu siinä. 

Heinäkuu 2016
Me ollaan tultu ihan valtava matka heinäkuusta. Kun Luumulle on rakennettu fyysistä kuntoa, mulle on rakennettu henkistä kestävyyttä. Heinäkuussa kaikki mureni. Kaikki. Mä olin niin surullinen, erityisesti jotenkin tuntui että mä olin jättänyt Luumun ihan yksin tämän sairautensa kanssa. Sen takia mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaikka tuska hetkellisesti lisääntyikin, tieto on hyvästä. Nyt mäkin tiedän sen, minkä Luumu on tuntenut ehkä jo kauemmin. Alkuun se oli tietysti yhtä vuoristorataa. Yhtenä hetkenä se oli yhtä kieltämistä: eihän tämä nyt mitenkään tule vaikuttamaan meidän elämään. Ja toisena mä olin oikeasti kirjoittamassa Luumulle jo muistokirjoitusta. Reilua koiranpitoa on tullut tietysti pohdittua enemmänkin. Elämisen arvoista elämää, mitä se on. Jos mä voisin estää sen, että maailman rakkaimman ei koskaan tarvitsisi tuntea elämässään kipua - eikö se olisi reiluinta? Ei se koira siitä lopettamisestaan kärsi, vaan se on ihmisen osa. En mä nyt ihan tosissaan näin syvällä näissä mietteissäni ollut, mutta ei paljon puuttunut. En mä raaskisi pitää näin elämäniloista, vilkasta koiraa vaikka sillä tavalla, että se ei koskaan saisi lenkkeillä vapaana tai pelmuta kavereiden kanssa. Koska se on siihen elämään tottunut, sen pitää saada tehdä sitä. Ehkä se raja menee mulla siinä vapaana liikkumisessa Luumun kanssa. Se ei ole ansainnut yhtään vähempää kuin sen vapautensa. Millä tahansa tavalla se sen sitten saakin.

Ja herranen aika eihän tämä lausunto nyt todellakaan mikään kuolemantuomio ollut, vaikka se siltä välillä näyttikin. Todennäköisesti meillä on vielä monta kivutonta vuotta yhdessä tällä elämän polulla. Toivoa on antanut ajatus siitä, että me saatiin tämä spondyloosi nyt sivulöydöksenä. Koskakohan se olisi tullut ilmi (oireillut näkyvästi), jos Luumu ei olisi törmännyt siihen ojaan silloin alkukesästä? Mä yritän tosi aktiivisesti ajatella, että me ollaan onnekkaita, kun tämä tuli nyt sattumalta ilmi. Osataan ottaa se huomioon ihan kaikessa, vältytään kenties pahemmalta sen ansiosta että tiedetään. Ortopedin mukaan tämä on tosi yleinen diagnoosi, jos se mitään lohduttaa. Kuinka moni voi lisäksi sanoa tietävänsä ihan kaiken, mitä se oma koira pitää sisällään? Mä voin. Ja mä pystyn elämään sen tiedon kanssa, se on jo aika paljon se. Mä en nyt muista olenko keksinyt itse vai mistä repäissyt semmoisen detaljin, että spondyloosi näkyy röntgenkuvissa jo kaksivuotiaana. Jos se pitää paikkansa, sekin antaa vähän lisää toivon pilkahduksia. Luumu on elänyt niin aktiivista elämää ihan tätä kuluvaa vuotta lukuun ottamatta, eikä kastraation jälkeen ole ollut oikein mitään kremppoja. Mistä sitä tietää miten kauan sillä on nuo luustomuutokset olleet, mutta ei ne tosiaan ole sen menoa hidastaneet. 

Heinäkuu 2016
Vaikka vuosi on ollut rankka, se on myös kasvattanut. Mä olen joutunut käsittelemään omia tunteitani ja niistä huolimatta on vaan elämän pitänyt jatkua. Totta kai mä surin myös meidän tokoharrastusta. Voidaanko me koskaan enää treenata niin kuin ennen saati kisata. Ja sitten mä podin huonoa omatuntoa siitä, että mä ajattelen näin pinnallisesti. Mitä joku harrastus painaa siinä vaakakupissa, jossa toisella puolella on koko elämä? Mutta mitä se tosiaan painaa, meidän toko. Minä pinnallisuuksissani suren kisaamisesta ja tavoitteellisuudesta luopumista, mutta on se tärkeää Luumullekin. Koirahan ei titteleistään tai muista saavutuksistaan mitään mielenylevyyttä saa, mutta toko on niin hiton tärkeää Luumulle. Se on rehellisesti parasta sen mielestä. Mitä jos mä en voi koskaan leikkiä vaikka vetoleikkejä sen kanssa? Mitä jos mä en voi hetsata sitä ihan hulluuden partaalle ja sit hengitystä pidättäen lähettää sitä täysillä ruutuun? Ja se oli niin pienestä kiinni, etteikö me oltais voitu leipoa valiokakkua tässäkin huushollissa.

Mä myönnän, että tän harrastusasian kanssa mun on tosi helppoa uhriutua. Mä pidän mielessä, että ei se koira edelleenkään niillä kisamenestyksillään pröystäile, mutta samalla mä tiedostan myös sen, etten mä osaa treenata tokoa puoliteholla. Kuka treenaa kilpatottelevaisuutta, jos tarkoituksena ei ole koskaan kisata? (Ja samalla mä myönnän, että Luumun vuoksi mä teen ihan mitä vaan, vaikka höntsään vuodesta toiseen sen kanssa, jos se sen vaatii.) Mun - erittäin tavoitekeskeisen ja suunnitelmallisen ihmisen - on opeteltava elämään päivä kerrallaan. Ihanan kliseistä, mut se on vaan fakta. Tämmöisen sairauden kanssa ei ole mitään muuta todellista kuin tämä hetki. Ja itse asiassa jos sitä tarkemmin miettii, tämä sairaus ei kyllä itse asiassa muuta tota sanontaa yhtään sen todemmaksi. Se on sitä meille kaikille. Seize the moment. 

Heinäkuu 2016
Sit mä mietin muita lajeja. Onhan sitä muutakin elämää kuin toko (onhan?). Mitä Luumu voisi hyvin harrastaa: nosewörkkiä, mejää - hei rallyä! Ja sit mun verkkokalvoille piirtyy lähtemättömällä tavalla se palo ja se liekki mikä Luumusta roihuaa. Se on mun pieni tokokoira se. Mut kun mä oikeasti luovuin Luumun kohdalla tokosta kokonaan, mä pystyin rauhoittumaan ihan eri tavalla mitä oikeastaan vuosiin. Ei me olla kamalan tavoitteellisesti Mooin kanssakaan treenattu, mutta se johtuu enemmän tästä vuodenajasta, varaamattomista hallivuoroista ja pimeydestä kuin siitä, ettenkö mä voisi treenata sen kanssa tokoa (koska Luumunkaan kanssa ei voi). Joskus mä kisaan sen kanssa, ja joskus tämä on meidän juttu ihan yhtä paljon, mutta tällä hetkellä muut asiat on vaan paljon palkitsevampia (run for your life!).

Heinäkuu 2016 
Heinäkuu 2016
Ja tässäkin se vuoristorata näkyy: mitä perusteellisemmin mä tokosta Luumun kanssa henkisesti luovuin, sitä yhtäkkisemmin mä pystyin taas näkemään meidät treenaamassa. Luumun kuntoutuessa, mä aloin nähdä jälleen välähdyksiä meidän entisestä elämästä. Mitä se olikaan ollut pitkine lenkkeineen, myös vapaana pellolla. Mitä paremmin Luumu voi, sitä paremmalla tuulella mä tietysti olin, ja yhtäkkiä me tehtiin taas vähän olkkaritokoa. Ihan jo meidän ekasta lääkärikäynnistä silloin heinäkuussa Eva on ollut sitä mieltä, että ehdottomasti me voidaan jatkaa harrastamista ja varmasti päästään kisaamaankin vielä. Lisäksi meidän luottofyssari Tanja oli myös sitä mieltä, että tokon lopettaminen kokonaan voisi olla jopa huono päätös, sillä jos koira on sitä koko elämänsä harrastanut, lopettamisella voisi olla negatiivinen vaikutus esim. syvälihaskuntoon (kaukot jne.). Mottoni mukaan pessimisti ei pety, niinpä joskus, voi joskus jos me päästään vielä treenaamaan ihan kunnolla, se on parasta. Se on niin parasta, että paras pitää määritellä sanakirjaan uudestaan. (Ja mä en edes uskalla ajatella), mutta jos me joskus vielä päästään yhdessä kisaamaan, --- ei mulla oo sanoja sille tunteelle.

Heinäkuu 2016 
Heinäkuu 2016
Mä ajattelin myös, että on se Luumu vaan ihan uskomaton paketti. Tämän uutispomminsa se pudottaa vasta siinä kohtaa, kun mun onnellisuus ei ole enää pelkästään sen varassa. Se odottaa, kunnes mulla on elämässä muutakin sisältöä. Kun mulla on tietysti Kirppu, mutta myös Mooi, jonka kanssa mä olen voinut tehdä asioita, joihin Luumusta ei ole nyt ollut. Tietty loppukesän tokotreenit, mutta tää juokseminen. Kyllä mä olisin tullut vähintään hulluksi, jos mä en olisi päässyt Mooin kanssa säännöllisesti juoksemaan. Ja tällä hetkellä tuntuu, että se tuntuu kaikkein eniten mun koiralta, kun me ollaan kahdestaan juoksemassa. Luumun sairasloma on tehnyt meidän suhteelle ihan kamalan hyvää, vaikka tuntuu tietysti pahalta sanoa noin. Mutta se on totta. Ei mun olisi tullut otettua näin paljon kahdenkeskeistä aikaa Mooin kanssa muuten. Ja tietysti nyt kun Luumu on jo lähestulkoon oma vanha itsensä - mä olen ottanut sitä aikaa senkin kanssa. Me vietetään kuitenkin niin paljon koko porukalla aikaa, että noiden kanssa on tosi hyvä viettää mahdollisimman paljon yhteistä aikaa erikseen.

Nämä kokemukset ja reilun puolen vuoden aikana läpikäydyt tunteet on saaneet mut todella arvostamaan tätä hetkeä. Kliseistä sekin, ihan kamalan, mutta ne on saaneet mut elämään hetkessä. Mun rakkaus Luumua kohtaan on saanut niin paljon sävyeroja ja syvyyttä. Mä olen oppinut elämään näiden tosiseikkojen valossa, ja mä olen aidosti sinut tämän sairauden kanssa. Tämä on se elämä joka on Luumulle annettu - ja tämä on se Luumu, joka on mulle annettu. 

I know I could lie but I'm telling the truth
Where ever I go there's a shadow of you
I know I could try looking for something new
But where ever I go I'll be looking for you

Some people lie but they're looking for magic
Others are quietly going insane
I feel alive when I'm close to the madness
No easy love could ever make me feel the same



lauantai 26. marraskuuta 2016

Muuta sun mielentilaa

Meille sattui aika erikoinen luontoelämys tuossa yhtenä päivänä lähipuiston läpi kulkiessamme. Hurja määrä harakoita oli kerääntynyt kuusenoksille pitämään julmetun kovaa meteliä. Kaiken sen huomion keskiöstä bongasin haukan, joka oli napannut yhden harakoista kynsiinsä, ja jolla nyt ahneuksissaan oli vaikeuksia päästä suuren ja elämänsä puolesta taistelevan saaliinsa kanssa lentoon. Se oli joku rauhallinen lauantaiaamu, mutta äkkiäkös harakoiden kollektiivinen paniikki sai adrenaliinit virtaamaan unenpöppöröisissä kehoissamme. Ei me kovin lähelle päästy, kun haukka harakkaparvineen jo pyrähti taas kauemmas. Kovasti pisti ahdistamaan saaliiksi joutuneen hätä, ja hetken mietin kettutyttöyksissäni jopa että päästänkö koirat irti, päästänkö. Heh. Harakka olisi vapauteen päästyään taatusti tuottanut kyseenalaista iloa itseään pienemmille... Niin se vaan menee, luonto.

Talvi kävi hetken.
Nää ruudinkeksijät kiskoivat mut kerran melkein ojaan, koska LINTU!
Oli kyllä jännä lintu, tuommoinen harmaankirjava rastaan ja tikan yhdistelmä, mikälie...
Luumu hoksasi välikohtauksen jälkeen taas hyvän palkkapaikan.
Mooi yrittää vielä maistella väliin jäänyttä makupalaa suupielissään...
Toinen luontoon tai ainakin luontokappaleisiin liittyvä viimeaikainen kokemuksemme liittyy tähän meidän omaan Elm Streetiin, pikkuhobittien henkilökohtaiseen Mordoriin. Arvatkaa vaan oliko meillä tiukka paikka sen baskervillenkoiran kanssa yks päivä. Eikö siinä ollut lapsia pihalla leikkimässä eikä tää hurtta ollut missään kytkettynä. Se käveli hitain mutta erittäin varmoin askelein pihaltaan siihen tien puolelle, ja mulla soi päässä vaan se leijonanmetsästysbiisi. Paitsi että tällä kertaa metsästettiin possuttimia. Tän beastin katse oli läpitunkeva ja itsevarma. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää. Mun oli pakko rikkoa mun cool, ja rääkäistä sinne pihalle että onko toi koira jossain kiinni. Se ei varmaan erityisesti kohdistunut meihin sen pihalta onneksi löytyneen aikuisen ihmisen suustaan päästämä voiv*ttu, vaan luultavasti siihen koiran pihalta livahtamiseen. Erittäin jännittynyttä tunnelmaa lukuun ottamatta siinähän ei siis käynyt kuinkaan. Jotenkin tilanne oli vaan kuitenkin omiaan lisäämään tän tietyn tienpätkän luotaantyöntävyyttä. Ja nämä hihnanjatkeethan muistaa kyllä, erityisesti Luumu.


Tajusitte sentään nousta ylös, niin täällä pääsee pikkukoira vihdoin nukkumaan! 

Syäksä jotai juustoo siellä? 

Voitaisko tehdä jotain? 


Mä oon kuitenkin nyt ollut tosi tyytyväinen tän jengin hihnakäytökseen. Helpointa mulla on edelleen, jos mulla on vain yks koira mukana. Mooin kanssa juoksulenkeillä on mennyt tosi hyvin, kun kerrain sain sanottua sille ihan kunnolla. Se oli semmoinen pitkä suora kävelytienpätkä, ja vastaan tuli pieniä huutavia valkoisia. Ihan kamalan vaikea tilanne siis Mooikoiralle, mutta se ei silti tarkoita, että kun me juostaan, että se voi siinä mun jaloissa ruveta pyörimään ja rääkymään. Siinä meni varmaan niitä valkoisia taluttaneella tädillä iltarukoukset uuteen uskoon, kun mä annoin palautetta tuhmalle pikkuneidille, mutta sen jälkeen ei ole kyllä päätään aukonut. Tajusi varmaan vihdoin, että tää toinenkin narttu taitaa pärjätä vissiin ihan omillaan.

Mooikoira meinasi, että kerrankin kävi flaksi!
Voi rakas, ei se Kirppu tiputtanutkaan jättikokoista raejuustoa...
Se on pyyhekumi! 
Ihanko tosissaan me joudutaan taas suihkuun??!?? 
No words... 
Sylkkyyn mahtuu 
Mä oon ommellut tämmöisiä staffimittaisia valjaita...
Nää poseeraa ihan tosissaan! 
Luumu on viettänyt Kirpun kanssa aikaa keittiön pöydän alla.
Arvatkaa mistä tiedän? 
Vatsap? 
Tää jengi (sydänsilmäinen hymiö tähän)
Tämän Hilskan tooooosi hyvän koulutuksen jälkeen mä jaksoin siedättää, palkata ja antaa rehellistä palautetta, mutta sitten se jotenkin taas jäi. Kunnes mulla paloi taas kiinni siihen, millaisessa mielentilassa me kaikki kolme kaahotetaan tuolla (Kirppu elää vielä onneksi omassa kuplassaan). Se alkoi oikeastaan jo siitä kun me tungeksitaan tuolla ulkoeteisessä ja yritetään saada itse kukin toisiamme hanskaan. Mut kun sen ei pitäisi mennä niin. Mun pitää hengittää. Mun pitää rauhoittua ja mun pitää antaa aikaa. Mä aloin kantaa joka lenkillä taas kahdeksaan osaan pilkottuja lihapullia mukana ja päätin suhtautua kaikkeen mahdollisuutena oppia ja kouluttaa. Mä annoin palautetta ihan jokaisesta asiasta, mikä mua pänni (hihnassa vetäminen, pysähtymisen jälkeen hihnaan "roikkumaan" jääminen, häiriöihin kiinni jääminen (Luumun osalta, koska se tekee sen itseään viihdyttääkseen: jos vaikka jossain kauempana on koira, se pystyy luopumaan siitä ihan aidosti, mutta se ei aina halua) jne. mutta mä myös palkkasin aktiivisesti kaikesta muhun suuntautuvasta avoimuudesta. Kumpi vaan haki oma-aloitteisesti kontaktia, sai siitä alkuun reilusti palkkaa. Luumuhan keksi tämän tempun tosi äkkiä, ja se jopa (uskokaa tai älkää) ohitustilanteissa napsahtaa aika äkkiä ihan itsekseen tarjoamaan arkiseuraamista ja mitä kuuliaisinta katsekontaktia. Huh. Enpä olisi uskonut. Mooilla vielä kierrokset nousee, mutta sekin muistaa jo taskussa nätisti olemisesta häämöttävät pihalullaset. 

Suunnittelin ja ihan itse kudoin niin susirumat kämmekkäät ettei oo tosikaan.
No ne tulee itselle, joten ei haittaa. Semmosta se on.
Armeijan juomapullo meets Holiday Armadillo
En muista onko tää oivallus ollut täällä jo...
Mut siis Duplo on tehnyt Luumun!!
Leivoin tällä viikolla semmosta mysteerikakkua et oksat pois.
Löytyi siis kaapin perältä itse kirjoittamani ohje, jossa ei lukenut että mitä kakkua siitä tulee.
Siinä oli muutenkin kaikki asiat tosi ylimalkaisesti kirjattu, mutta koska sokeria ja suklaata tuli tosi kiitettävä määrä,
halusin kokeilla.
Elina-raukka sai kyseenalaisen kunnian päästä maistamaan tätä gourmet-taideteosta. Heh.

Kaikessa katastrofiudessaan se oli kuitenkin tosi hyvää.
Vasta seuraavana päivänä tajusin, että se oli Toll House Cookiesin ohje.
Et jos mielesi tekee tosi hyviä keksejä, niin leivo tämän ohjeen mukaan,
mutta älä laita sitä taikinaa kuivakakkuvuokaan...
Mut siis sillä on ihan uskomaton ero miten ne lenkit menee, jos vaan itse jaksaa keskittyä sen maailman syleilemiseen. Me ollaan saatu niin paljon kuraa niskaan nyt viime aikoina milloin mistäkin pihasta irtonaisten koirien muodossa, että mä oon nyttemmin ymmärtänyt: semmosta se on. Mihinkään muuhun mä en voi tässä elämässä tämän suhteen näköjään vaikuttaa kuin omaan mielentilaani. Mä olen jeesustellut, mä olen kironnut, mä olen pärissyt ja mä olen viisastellut. Mutta mitä se on hyödyttänyt? Ei niin jumaliste yhtään mitään. Koirat löysi meidän kuistilta yks ilta cavalierin, meidän kimppuun meinasi yhdestä pihasta hyökkiä kuusiaidan läpi yks pystykorva, ja nyt ihan tuoreimpana juttuna tästä ihan läheltä pyörähti ranskanbulla melkein syliin asti. Meillä oli vaunut ja kaikki - minä yksin koko sakin kanssa, ja mitä tekee Luumu? Kun tilanne on sen verran ohi (herranjestassentään sain sanottua niiden lukuisten kirosanojen sijaan, ootteko ylpeitä?), että päästään liikkeelle, se tarjoaa katsekontaktia. Enkö ollutkin tosi kiltti poika, näitkö kun en yhtään meinannut pistää suihini sitä tai antaa edes pikkuista korvapuustia. Muuta sitä sun mielentilaa, ja se tila sun ympärilläs muuttuu sun mukana.

Lullukka-pullukka, äitin oma pieni nenäelukka. 
Saisiks sä kirjotettuu sen tekstin jo, niin päästäis taas maistelee niit juustoi...?




Tyyppi kurkkaa pöydän alta 


Löysin tämmösen vanhan kuvan, kun pikkutyypit oli meillä kylässä.
Sitä tuntee itsensä ihan puolijumalaksi, kun kipossa on vähän jäätelöä. 
On your mark, get set, GO!
(Joo toi viimeinen usein jää uupumaan Luumun suunnitelmista...)
Mut hei ettei ihan zeniksi ruveta, pistetään tämmönen loppukevennys à la Mooi tällä kertaa. Ollaan siis tällä viikolla juhlittu niin PikkuGirbun ensimmäisiä haparoivia askeleita kuin Mooikoiran täysin käsiavutonta perusasentoa. Mut ihan aina likka ei vaan saa sitä osumaan oikein päin. Yritys hyvä kymppi, ja kyllä siitä vielä tokokoira leivotaan.

Näinhän se oli? 

Mooi on toteuttanut tätä neuvoa aika hyvin.